Lapaset vol.1

Oon viimesen vuoden aikana kiinnostunu käsitöiden tekemisestä. Lähinnä kutomisesta ja virkkaamisesta.  Olen siis viimeksi kutonut joskus ala-asteella, lapaset ne sillon taisi olla. Edellinen yritys oli nelisen vuotta sitten, kun keksin, että mähän kudon kissalle oman pikku peiton tilkuista. Noh, enhän osannu edes luoda silmukoita! :D Ja luovutin sillon. Alkuvuodesta olin mummin tykönä käymässä, ja ihailin yksiä mummin tekemiä lapasia. Ajattelin, että jos mä nyt kokeilisin, kun on hyvä opettajakin!

Kysyin mummilta, että voisko se opettaa mulle, haluisin tehä samanlaiset kun sillä oli työn alla. Mummi oli aika epäileväinen ja vaan sano, että kai sinä semmoset yksiväriset osaisit. Intin ja sanoin, että haluan noi, mut eri väreillä. Kyllä mä ostan langat ja neuvot sitten kun en osaa. Hankin mieleiseni värit ja alotin urakan. Ensimmäisestä lapasesta piti purkaa monta senttiä, kun olin vahingossa kattonu ohjetta väärin ja kuvio meni päin honkia. Mummi auttoi lopulta peukaloiden kutomisessa. Paras kiitos oli ehkä se kun mummi tokaisi: " Ja minen olis koskaan uskonu että nä saat ne valamiiksi ennenko lähet!" :D

Malli on jostain lehdestä bongattu, kai tämä on näitä perinteisiä suomalaisia malleja..? Nimeä en valitettavasti tiedä. Oon nähny näistä semmosen version, missä rivit on ihan suorassa toisiinsa nähden eikä limittäin, seki oli ihan nätti.

Tässä on käytetty 7 veljestä -lankaa, silmukoita oli 12 per puikko. Peukalo on tavallinen nostopeukalo.

Tässä kuva ensimmäisestä saavutuksesta. Oranssit on mummin tekemät ja kyllä huomaa eron kun vertaa mun muhkuraisiin :D Mutta ei yhtään pöllömmät, vaikka ite sanonki :) Kiitos mummi opetuksesta! <3
meikätyttö

Moi, pitkästä aikaa.

En oo pitkään aikaan jaksanu kirjottaa. On ollu vaikka mitä mielessä ja tuntuu ettei energia riitä. Ja mähän lupasin jo etten valita enää siitä yhestä asiasta, ennenku oon saanu sen selvitettyä. Ja missä ollaan? No vattu nollapisteessä edelleen :D

Tuntuu, ettei oo mitään hyvää sanottavaa mistään tällä hetkellä. Kaikki vaan ärsyttää ja vatuttaa ja harmittaa. Joulu, työt, sosiaalinen elämä, kaikki. Töissä on nyt jo jonkin aikaa ollu kiireistä ja tuntuu, että pitää venyä äärimmilleen. Ja monta viikkoa on jatkunu kauhee sosiaalinen painostus työkavereiden ja jopa esimiehen taholta, että pitäis ottaa influenssarokote. Enkä aio. Mitä enemmän painostetaan, sitä vähemmän mua huvittaa se ottaa.

Joulusta on nyt eniten harmia. Joka vuosi on sama homma: kuka menee mummin tykö. Ukin kuoleman jälkeen ollaan yritety järkätä joku sinne, ettei mummin tartteis viettää joulua yksin. Tai siis lähinnä minä ja äiti ollaan järkätty. Viime vuonna mummi sit oliki yksin ja vaikka se yritti esittää muuta, niin kyllä sen huomas että joulu yksin ei ollukaan kauheen mukava vaihtoehto.

Mulla on kaks tätiä ja muutamia serkkuja.  Vatuttaa ihan hemmetisti se, että miten hitossa se lankee aina mulle mennä mummilaan? Onhan se kivaa, ja tykkään ihan kauheesti käydä siellä, mutta tänä vuonna olisin halunnu mennä äitin tykö, koska haluaisin sitäkin nähdä joskus. Ja fakta on se, että mummilla ei enää kovin montaa joulua tuu olemaan. Niin onko muiden sukulaisten niin pirun vaikea tulla puolitiessä vastaan ja mennä iteki joskus pohjoseen ja pitää huolen, että mummilla on kiva joulu? Näköjään on. Yritä tässä sitten saada edes vähän joulumieltä, kun muut on niin itsekkäitä. Lopputulos: mun jouluilosta on lähteny puolet pois, mä joudun jälleen kerran luopumaan omista suunnitelmista ja stressaan ihan kauheesti.

Ei se mun puolelta niin iso uhraus oo, mutta harmittaa vaan, ku tuntuu että mä oon ainoo, jota kiinnostaa. Mun joulut mummilassa on ollu ikimuistosia, varsinkin viime vuosina. Ja tiedän satavarmana, että meillä tulee olee hauskaa, vaikka oltais vaan ihan kahestaan. Jotenki sääli, että muut sukulaiset ei nää asiaa samalla tavalla eikä tuu koskaan kokemaan yhtä ihania jouluja mummin kanssa, kun mä oon kokenu. Mut omapa on häpeänsä.

En jaksa tänä vuonna ees lähettää joulukortteja. Viime vuonna vähän hössäsinkin joulun suhteen, olin jossain jouluhuumassa ja väkersin kortit itse. Nyt ei huvita ostaa edes valmiita kortteja, eikä huvita laittaa mitään koristeitakaan. Ei jaksa.

Yritän kovasti päästä tästä stressistä ohi ja luulen että vuodenvaihteen jälkeen näyttää jo vähän paremmalta. Yhet isommat juhlat on tiedossa ja lisäks on pari uutta juttua ja harrastusta, joten ehkä se vähän piristäis? Toivotaan ainakin :)

meikätyttö

Kesän eka (ja ainoo) keikka

Oltiin bändin kanssa taas Korkkifestillä keikalla. Eli tää oli meijän toka yhteinen keikka :) Käytiin treenikseltä hakemassa kamat ja käytiin kaupasta vielä hakemassa syötävää ( tai siis enemmänki juotavaa ;) Automatka meni nopeesti ja päästiin tekee soundcheck. Yhtään ei jännittäny koko päivänä, mikä oli sinänsä pieni ihme. Mut annas olla sit just ennen keikkaa iski ihan mieletön jännitys! :D Mun kädetki tärisi ihan kauheesti. Ajattelin, että sydän lyö varmaan kahtasataa ja kokeilin pulssia. Mut ihan normaali se oli :)

Mulla tuli ihan kauheesti virheitä, enemmän ku viime kerralla. Mut yritin rentoutua, eikä mua siinä lavalla sit niin paljon jännittänykään ku viimeks. Enkä mä niitä virheitä jääny märehtimään, ne oli ja meni eikä ne tuntunu kauheesti ketään vaivaavan :) Jossain vaiheessa huomasin, että jaa tuolla noi tyypit jammailee ja sit katoin vähän tarkemmin. Eikä ne ollukaan ketään meijän kaveriporukasta! Tuli itelle tosi hyvä fiilis, kun sai yleisöltä hyvän reaktion! Onhan se tietty kivaa kun omat kaverit on kuuntelemassa ja tsemppaamassa, mut se on vähän niinku niitten velvollisuus olla fiiliksissä. Nää jammailijat oli jotain ihan tuntemattomia ja niillä oli selvästi hauskaa, jee! :)

Keikan jälkeen ihmisiltä tuli tosi paljon hyvää palautetta, keikkajärjestäjäki tuli sanomaan että ollaan kehitytty viime vuodesta paljon. Joku tuli levyäkin kyselemään, mutta eihän meillä sitä vielä ollu, harmi :( Illan paras kohta oli ehkä se, kun kaveri kertoi, että sen vieressä oli jotain poikia kuuntelemassa. Ja sitten viimesen biisin ja aplodien jälkeen se sano sen kavereille, että illan paras bändi :)

Myöhemmin illalla mentiin poikien kans grillaamaan ja kyllä sitä juotavaakin kulu aika paljon ;) Pyörähdettiin tietty muutamassa baarissa keskustassa ja olen ollu takas hotellilla vasta viiden aikaan aamulla! :D Istuttiin porukalla jollain aukiolla ja kitaristi otti siinä jo pienet nokoset. Mulla ei ollu käryäkään, että missä me oltiin ja kysyin basistilta neuvoa. Se aamulla ihmettelikin, että miten mä oon osannu tulla hotellille :D Sanoin, että sähän annoit niin hyvät neuvot: kävelet vaan suoraan, niin kyllä sä sen tunnistat. Onneks ei oltu kovin kaukana hotellilta :D Hotellihuoneessa oli aika tiivis tunnelma, kun meillä oli neljän hengen huone ja kuuden hengen porukka. Aamulla varsinki oli aika jännät tuoksut :D Rumpali herätti meijät jo ihan törkeen aikasin, puol yhentoista maissa. Käytiin hesellä "aamupalalla" ja sen jälkeen hakemassa soittimet keikkapaikalta. Sit takas kotiin :) loppuilta meniki mukavasti pienen pienestä krapulasta kärsien.

Oli kiva ilta, kiitti pojat :)

meikätyttö

On se vaan hyvä..

... että saa välillä huutaa ja raivota, puhdistuu ilma. Ja niinhän siinä kävi, että parin päivän (lue=parin vkon) kokovartalo-vatutuksen ja kunnon yöunien jälkeen asiat näkee taas uudella tavalla :) Kiitos kaverit kuuntelusta ja kannustuksesta! Eipä silleen että asiaan mitään muutosta olis tullu, mutta onpahan ainakin itellä vähän parempi fiilis, kun on saanu purettua ajatuksensa muille.

Kiitos rakkaat! <3
meikätyttö

Jos kosket mun hiuksiin, niin puren sun pään irti.

Mulla on joskus pikkutyttönä ollu pitkät, puoliselkään ulottuvat, keskivaaleat hiukset. Ja ne on paksut! Millon hiukset oli erilaisilla leteillä ja ponnareilla ja milloin vapaana. Joskus 12 vuotiaana kysyin äidiltä voidaanko leikata vähän lyhemmiksi ja äiti suostui. Sen takia halusin lyhyemmät, kun pitkistä hiuksista oli aina vaivaa, harjaaminen kesti kauan ja varsinkin hiusten kuivuminen. Föönin käyttäminen ei tullu kysymykseenkään, koska sillon hiuksista tuli ihan kauhean kuivat. Yks päivä laitoin hiukset ponnarille, annoin äitille sakset käteen ja sanoin: "Leikkaa poikki." Ja äiti leikkas. Mulla on se ponnari vieläkin tallella. Harva enää muistaa mua pitkillä hiuksilla, perhe tietenki ja Miilosa.

Ensin hiukset yletty olkapäille ja siitä ne on pikkuhiljaa lyhentyny. Pari kertaa oon yrittäny kasvattaa taas pitkää, mutta jossain vaiheessa homma kosahtaa ja hermot menee. Nyt hiusmalli on ollu lyhyt jo useamman vuoden ajan. Niskasta aivan lyhyt, usein koneella ajettu. Päälaella pituutta on enemmän ja etutukka kaartuu vasemmalle puolelle pitkänä. Oikea puoli lyhyempi. Kaikenlaisia tyylejä ja värejä on tullu kokeiltua, on ollu blondia, brunettia ja punasta. Erikoisimpina ehkä sähkönsininen ja vihreä. Nyt hiusten pohjaväri on musta ja etutukassa on lilan/fuksian värinen raita.

Oon tosi tarkka mun hiuksista, en tykkää jos joku koskee niihin enkä varsinkaan sillon kun ne on laitettu. En oo useinkaan menny kotioven ulkopuolelle niin etten olis laittanu hiuksia jotenkin. Jos hiuslakka loppuu, niin se on melkeen maailmanloppu :D Oonki keksiny varajärjestelmän, niin että mulla olis aina jossain hiuslakka jemmassa. Käsilaukussa on yleensä yks, samoin töissä. Kotona on tietty pullo ja sitten vielä varapullo, jos käy niin huonosti, että sekä käsilaukun että kylpyhuoneen hiuslakka loppuu :D Aukoton järjestelmä siis :)

Mulla oli tosi hyvä kampaaja monta vuotta, mutta hän lopetti ja jäi eläkkeelle. Siitä asti oon yrittäny ettiä yhtä hyvää kampaajaa, enkä oo vielä löytäny.. Mulla on useasti käyny niin, että kun oon menny kampaajalle, niin jotain on menny vikaan ja oon melkeen parkunu ku oon lähtyny kampaajalta pois. Monesti oon kotona värjänny hiukset uudestaan tai pyytäny kaveria leikkaamaan hiuksia vähän lisää.

Nyt oon pitemmän aikaa käyny samassa paikassa ja taas kävi niin, että hiukset meni piloille. Ne oli ihan epäsuhdat ja ohennussaksilla oli saksittu miten sattuu. Mulla on niskassa tosi vahva pyörre, ja siitä pitää jättää toinen puoli vähän pitemmäksi. Jos niskatukan leikkaa yhtä "pitkäksi" niin pyörteen kohdalta näyttää kuin siinä kohtaa olis harvempi läntti. Okei, pikkujuttu mut ärsyttää silti. Väriä oli sudittu vähän sinne sun tänne, korvat ja hiusraja oli ihan mustana. Monesti sitä väriä tippuu myös mun kasvoille. Tylsintä on se, kun se kampaaja ei pese sitä pois samantien! Ja siinä sitä ollaan pari päivää tummaa väriä ympäri naamaa, kun eihän se yhellä pesulla mihinkään irtoo.

Kampaajalla käynti ei oo mitään kauheen halpaa lystiä, joten odotan että mun hiukset näyttää paremmilta ku mitä ne oli ennen käyntiä. Keskimäärin leikkaus ja väri maksaa n. 70-80e, ja mun on pakko käydä ainakin joka viides vko kun hiukset kasvaa niin nopeesti ja ne on todella paksut. Vatuttaa, kun maksaa ensin ittensä kipeäksi ja sit hiukset onki ihan kamalat! Nyt on tosiaan taas kampaajan vaihto edessä...

Tykkään kauheasti kattella muiden hiusmalleja ja värejä ja tykkään hiplata muiden hiuksia, hiusten harjaaminen on tosi kivaa :) En osaa tehdä kampauksia, mutta musta on kiva yrittää. Ihan normi letit on kait ainoo minkä osaan :D Pari kaveria on joskus kysyny että miks mä en sit suuntautunu semmoselle alalle. No, ei mulla oo niin paljon halua hiplata muiden hiuksia että sitä joka päivä tekis töikseen :D

Ainoa kerta kun mun hiuksiin saa koskea (ja ilman pelkoa siitä että saan paskaraivarin) on sillon kun ne on ihan putipuhtaat ja ilman mitään muotoilutuotteita. Sillon se on kivaa :)

meikätyttö

Lävistyksiä, lävistyksiä!

Itseltäni löytyy pari kipaletta lävistyksiä. Ihan tavallisista korvalävistyksistä vähän erikoisempiinkin. Ekat korvalävistykset sain pikkutyttönä, enkä kauheesti sitä kokemusta muista. Sen muistan, että tuttavaperheen tyttö ei suostunu ottamaan korua toiseen korvaan ja vieläkin sillä on vaan yks korvis. Äiti sanoi joskus, että sitten saat nenäkorun kun oot 15 vuotias, jos haluat sitä ennen lävistyksiä, niin vaan korvaan saat ottaa. Ja mullahan onkin molemmissa korvissa 4-5 korvista. Nenäkorun sain sitten 15 vuotiaana äitiltä lahjaks ja se on ollu mulla siitä asti. Äitillä itselläänkin on ja myös iso-siukulla on kans.

Huulilävistyksen sain pikkasen ennen ku täytin 18. Se oli lahja iso-siukulta. Lävistyksen teki sen silloinen poikaystävä, joka kylläkin oli ammatiltaan lävistäjä. Parikymppisenä otin vielä kulmalävistyksenkin, ihan liikkeeseen menin :) Ammatinvalinnan takia oon myöhemmin joutunu luopumaan huuli- ja kulmalävistyksestä ja se harmittaa ihan kauheesti! Tykkäsin varsinkin siitä huulilävistyksestä. Periaatteessa en saisi töiden takia käyttää nenäkorua, mutta en oo vielä luopunu siitä. Se on ollu mulla jo monta vuotta ja se on osa mua. Mulla oli se työhaastattelussakin eikä silloin kukaan sanonu mitään. Jos joku joskus sanoo, että se pitää ottaa pois niin mä sanon, että selvä homma, löytyy niitä töitä muualtakin! :D

Yhdessä työharjottelupaikassa tuli kerran juttua lävistyksistä ja mun tuutori oli tietenki niitä vastaan. Se paasas pitkän ajan miten kamalia ne on ja ihmiset joilla on lävistyksiä on jotenkin pelottavia, saletisti kaikki työttömiä ja käyttää varmaan huumeitakin. Pikkasen oli naurussa pitelemistä. Sitten sanoin, että eikö toi oo vähän ennakkoluuloista ja kyllä se myönsi että sillä on ennakkoluuloja asian suhteen. Sitten sanoin, että kun onhan mullakin lävistyksiä ja mä oon ihan tavallinen ihminen. Se oli ihan hölmistyny ja kysy, että miten niin on lävistyksiä, missä muka. Sitten näytin sille ja se kumartu kunnolla kattomaan mun kasvoja. Se oli aivan ihmeissään ja totes vaan, että kappas niinhän sulla onkin, miten en oo ollenkaan niitä huomannut. Olin ollu työharjottelussa jo neljä viikkoa.

Puoltoista vuotta sitten otin vähän erikoisemman lävistyksen. Suomessa niistä käytetään nimitystä micro dermal. Korun taustaosa on L-kirjaimen mallinen ja se asetetaan ihon alle. Ihoon tehdään ihostanssilla pieni reikä, josta korun saa "pujotettua" ihon alle. Ihon päälle jää pieni tappi, jossa on kierteet korua varten. Siihen voi sitten kiertää semmosen korun kun haluaa. Korun vaihto on tosin aika hankalaa, enkä itse oo sitä yrittänykään. Mulla putos korusta kivi irti ja kävin eilen vaihdattamassa korun. Itseasiassa korun vaihtaminen sattui enemmän kuin sen laittaminen! Mun lävistys on siis hieman rintavaon yläpuolella. Siinä on muutaman millimetrin läpimittainen kirkas kivi. Ja se lävistys on tosi ihana! Kuin piste iin päällä :)

Yks asia mikä ärsyttää on se kun ihmiset aina kysyy, että sattuko se? Ehkä maailman tyhmin kysymys ikinä. No totta vatussa se sattu! Kudoksesta iskettiin just neula läpi, juu ei tuntunu yhtään missään, pyh! Toinen mikä ärsyttää, nyt tän uusimman micro dermalin myötä, on se kun ihmiset kysyy että saako siihen koskea. Jotkut on jopa niin röyheitä että iskee suoraan kiinni eikä kysy ollenkaan! Mulla ei tulis mieleenkään mennä koskemaan kehenkään vaan sen takia että sillä on uusi asuste tai uus hiusmalli tai uusia vaatteita.

Noin vuos sitten bileissä yks tyyppi rupes jankkaamaan että saako hän koskea siihen, saako, saako, saako. Yritin sille ensin kohteliaasti selittää että miks toisen lävistyksiä ei saa mennä tosta noin vaan hipelöimään (pöpöt ym.) ja myöskin se kaikkein tärkein syy, eli että mä en vaan halunnu että kyseisen ällön tyypin käsi olis lähelläkään mun rintoja! Loppujen lopuks tyyppi puuskahti, että sulla on varmaan tosi erikoinen poikaystävä. Mä olin ihan ulalla, että mitä häh? Tyypin selistys tähän oli se, että hän ei ikinä vois olla tytön kanssa johon ei sais koskea. Totesin vaan, että vaikka asia ei hänelle kuulu, niin voin sanoa että mun poikaystävä saa koskea mua ihan mihin vaan ja millon vaan haluaa. Mä en vaan halua että tää kyseinen ällö tyyppi tulee mua lähellekään. Ihmiset on joskus ihan omituisia, ei voi ymmärtää.

Mun mielestä muutama lävistys on ok, mutta liika on liikaa. Ja yks mikä ei mun mielestä sovi kenellekään on poskilävistys, ne on niiiiiin ällöjä. Hyvin suunniteltu ja toteutettu lävistys voi olla just se, mikä tekee henkilöstä just hänen näköisen. Mikäli nyt yhtään ymmärsitte mitä ajan tässä takaa :D Enkä nyt tarkota, että kiinnostuisin vaan sellasista ihmisistä joilla on lävistyksiä, en todellakaan, mutta onhan se kiva katsoa jos jollain on todella hyvä lävistys ja se sopii sille. Ehkäpä vaihdan joskus alaa ja musta tuleeki lävistäjä! :D Ja se partyplanner! Hmmm, lävistysbileet, tässä on kuulkaas ideaa! No ei sentäs :)

Uus lävistys vähän himmottais, ja olin jo ottamassaki uutta micro dermalia, mutta sitten aloin miettimään asiaa uudestaan. Jokaista mun lävistystä oon miettiny kunnolla ajan kanssa, ykskään ei oo mikään hetken mielijohteesta otettu. Niille jotka miettii lävistyksen ottamista, niin kehotan kyllä miettimään asiaa tarkkaan. Onhan niissä tosin se hyvä puoli, että lävistykset saa pois. Mutta kannattaa kuitenki tehä vähän taustatutkimusta ja miettiä vaihtoehtoja ja todellakin kannattaa vertailla oman kotipaikkakunnan liikkeitä keskenään! On lävistäjiä ja on lävistäjiä...

Tässä teille taas juttua :)

meikätyttö

Tilastoja

Koska muutamia kuitenkin vähän kiinnostaa, niin kerron teille vähän tän blogin tilastoja! Erityisesti noi käytetyt hakusanat on mun mielestä tosi hauskoja! :D Ylimpänä oleva hakusana on se, mitä on käytetty eniten ja niin pois päin, kyllä te tajuutte :)

Käytettyjä hakusanoja: meikätyttö

"vain elämää.." site:blogspot.com

blogi "ninni lahti"

"nuori konduktööri"

kenen tyttöjä sinä olet

kuinka selittää kämppikselle muutetaan pois

meikätytön elämää

riitteessä

suklaaruokien historia

"söpö konduktööri" Jollain on selvästikin joku kiero fetissi nuorista ja söpöistä konduktööreistä, kun sitä on pariin kertaan googlesta etitty. Mutta omituisinta on, että hakutuloksena on tullu mun blogini! :D Okei, hehkutinhan mä parissa postauksessa junassa matkustamisesta, mutta emmä konduktööreistä kertonu ku parilla sanalla vaan. Mut en voi kuin ihmetellä, että mitä ihmettä tommosilla hakusanoilla on kuvitellu löytävänsä. Luettelon VR:n nuorista ja söpöistä konduktööreistä valokuvineen ja yhteystietoineen..? Noh, fetissinsä kullakin. Hakusana "blogi "ninni lahti"" on ehkä helppo arvata. Mä veikkaan että se on äiti, koska sen näppäimissä ei oo ä- eikä ö-kirjaimia :) Hakusana "suklaaruokien historia" oli itseasiassa yllätys. Tai siis yllätys oli se, että mun postaus tuli ensimmäisten joukossa siinä haussa. Postaus oli tietenki se, missä kerroin mun ja äitin Barcelonan reissusta ja suklaamuseosta :) Katsojia Kaiken kaikkiaan tähän mennessä 999 Katsojia viime kuun aikana 43 Katsojia viime viikon aikana 12 Katsojat tänään 1 Sivun katselut maittain top kolme Suomi 750 Britannia 115 Yhdysvallat 31 Luetuimmat tekstit top kolme Festina lente Maailman rumin matkalaukku Ihanaa jouluhömpötystä! Kommentit Kommentteja vain säälittävät 11 kpl (joista kolme itseni kirjoittamia) Eli nyt ihmiset alatte jättämään enemmän niitä kommentteja, olis kiva tietää että ketkä kaikki täällä vierailee :) Liikenteen lähteet Facebook Google meikatytto.blogspot Tiedoksi teille kaikille vakoilijoille siellä, mäkin siis vakoilen teitä! ;) Tai no käyn säännöllisesti tarkistamassa omat tilastot, kun ette te älyä jättää mulle niitä kommentteja! ;) En siis tietenkään tiedä, että kuka henkilö on mun sivuilla käyny, mutta saan vähän haisua siitä, että millasista lähteistä katsojia on. Toi Facebook on tietty kaikkein yleisin, kun siellä mun linkkikin on, joten ihan järkeen käypää :) Vakoillen, meikätyttö

Hyvää yötä

Oon pitkästä aikaa yövuorossa töissä ja ajattelin aikani kuluks vähän päivittää tätä "päiväkirjaa" :) viime kerrasta onki ihan liian pitkä aika! Onhan tässä kuukauden aikana tapahtunu vaikka mitä, ja toisaalta tuntuu ettei oikeestaan oo mitään mainitsemisen arvosta.. ota sitten selvää..

No yks tosi kiva uus juttu on mun uus harrastus: kitaransoitto! Oon jo pitemmän aikaa miettiny, että kun tätä aikaakin on, niin vois alottaa jonkun uuden harrastuksen ja lopulta päädyin kitaraan. Mietin, että se vois olla semmonen aika helppo perussoitin, olis ihan kiva oppia edes vähän säestämään. Ja siitä olis paljon tukea musiikin teorian kannalta, oppisin jonku ihan "normaalin" soittimen, kun toi trumpettihan on b-viritteinen, niin sitä pitää aina pähkäillä.

Sit päätin ruveta käymään soittotunneilla ja katoin muusikoiden.netistä ilmotuksia. Kolme top-vaihtoehtoa oli ja valkkasin lopulta sen ilmotuksen, jossa ei ollu yhtään kirjotusvirheitä :D muutenkin oli tosi asiallisen oloinen ilmotus ja hyvin jäsennelty. Kerroin s-postissa jo etukäteen mitkä on lähtökohdat, eli tasan nolla. Mul on ollu nyt kolme soittotuntia ja viime tunnilla soitin kokonaisen kappaleen ihan ite alusta loppuun asti! WOU! En ajatellukaan, että jo kolmen tunnin jälkeen osaisin soittaa yhtään mitään, joten tavotteet tuli todellakin saavutettua! :D Opettaja on about mun ikänen mies ja pätevän olonen tyyppi, hymyilee paljon :) mikä on ihan kannustavaa ja tulee rento fiilis.

Tokalle tunnille ku menin, niin jännitin ihan kauheesti (eli ei mitään uutta tän taivaan alla :D) ja ope yritti rauhotella ja sano, ettei täs nyt oo mitään stressattavaa. Ja sit mulle välähti! Mähän en tiedä hittojakaan kitaran soitosta ja kun lähtökohta on nolla, niin pohjalla jo ollaan! Eli sen huonommaks ei voi mennä ja suunta on vaan ylöspäin! Kylläpä helppas jännitys sen jälkeen, enkä viime tunnilla enää jännittäny melkeen yhtään! :) Oon oikeestaan tosi innoissani tästä, mut kyl kyl trumpetti on mun ykkösprioriteetti ja kaikki muu tulee vasta sen jälkeen.

Sit meillä oli bändin kanssa vihdoin ja viimein yhteinen ryyppäysilta! Kuudelta illalla alotettiin ja mä lähin kotiin taksilla viiden aikaan aamulla. Mut kyllä olo tuntu seuraavana päivänä siltä, että oli useempiki kotitonttu käyny kolkuttelemassa lekalla päätä :D Soiteltiin ensin vähän ja sit lopetettiin sit ku oltiin niin kännissä ettei enää pystyny soittaa. Tai no emmä pojista tiedä, mutta näin kävi ainaki mun kohdalla :D Kysyin oikeen fiksuna jossain välissä, että mitä näille mikrofoneille on oikeen tehty, kun ihan kun mun soitto kuulostais paljon kovemmalta. Pojilta tuli vaan kommentti, että niin ku sä soitat paljon kovemmin ku normisti, johtuu varmaan siitä alkoholista. Niinpä tietysti, loogista!

Tää oli toinen kerta ikinä, ku soitan kännissä ja oon tullu siihen lopputulokseen, että känni+soittaminen ei vaan sovi yhteen. Ensin tulee semmonen olo, ku suu ois ihan kauheen kuiva (niinku varmaan onki) ja soittaminen takkuaa. Sitten onki jo niin kännissä, et pelkästään nappuloiden painaminen on suuri ponnistus. Puhumattakaan mitään siitä, että ei oo enää mitään kontrollia sen suhteen miten lujaa soittaa. Eli mitä tästä opimme.. Jos juot, et soita :D Tai jos juot ja soitat, soita vaan tutussa seurassa :D

Yks vähän kurjempi juttu on se, että oon taas ruvennu näkemään pahoja unia ja sit sängysalus-mörkö on tullu takas :( En oikeen keksi, että miten ihmeessä! Pahat unet ei oo oikeestaan ihan kamalia, että ei ne painajaisia oo. Mutta yleistunnelma on tosi ahdistava, eikä unet oo niin värikkäitä ja mukavia niinku normisti. Oon yrittäny miettiä, että mikä mua elämässä vaivaa, kun se tulee uniin asti, mutta en oo vielä keksiny syytä. Periaatteessa kaikki on hyvin, enkä koe että työtkään mitenkään stressais. Näitä unia on nyt ollu n. vajaa pari vkoa. Mörkö tuli takas muutama päivä sitten. Oon maininnu siitä joskus aiemminkin, sillon ku kämppis muutti pois.

Tää on semmonen mörkö, kun asuu enimmäkseen sängyn alla, joskus myös sohvan alla. Ensin se oli lonkerot, sitten se muuttui pedon käsiksi terävine kynsineen ja nyttemmin se on ollu suht tavalliset kädet, mutta pelottavat sellaset. Kädet nappaa ensin jaloista kiinni ja sitten mörkö syö mut. Tiedän, mistä pelko on mulle tullu, mutta en oikeen osaa tehdä sille mitään. En oo vielä keksiny, että mistä se johtuu että välillä pelkään ja välillä en. Tosiaan pari yötä sitten olin just menossa nukkumaan ja ajattelin käydä vielä vessassa. Sit kun olin nousemassa sängystä ylös, niin vedinki jalat äkkiä takas sänkyyn ja ajattelin että NYT se mörkö on siellä! En meinannu uskaltaa nousta ollenkaan, mut yritin järjellä puhua itelleni ettei siellä mitään oo. Piti silti kaikki valot laittaa päälle, ennenku uskalsin nousta.

On se vaan kumma, että näitä pelkoja vaan tulee. Ja tyhmänä vielä antaa niille vallan! Mutta en vaan kertakaikkiaan uskalla esim. istua sängyn reunalla antaa jalkojen vaan olla siinä (mörön syötävänä..) Tulee ihan kamala olo ja pulssi hakkaa kahtasataa. Tuntuu, että ihan just kohta, ihan kohta pian, mörkö nappaa kiinni. Sit kun ne jalat nostaa ylös, niin mörkö ei ehtinykään napata ja oon turvassa. Joskus kääriydyn viel varmuuden vuoks peittoon silleen, että varmana ei jää mikään raaja esille. Toivon, että saisin pian selville itestäni, että mikä mieltä painaa. Jos sitten unetkin muuttuis taas mukaviksi ja mörkö menis muualle.

Tämmöstä tällä kertaa, yön myöhäisinä tunteina :) mutta ei sentäs humalassa niinku viimeks ;)

Hyvää yötä toivoen ja toivotellen,

meikätyttö

Kaikki se jännitys ja ihan hukkaan

Oon tässä nyt vähän stressannu, kun äänitetään meijän biisejä ja mua on jännittäny ne tilanteet ihan kauheasti! Kerran taisin asiasta mainitakin ja nyt tulee aiheesta lisää :)

Niin siis tähän jännitykseenhän on liittyny kaikki ne yleiset jutut kuten tuskan hiki, huimaaminen, käsien tärinä, sykkeen nousu ja tunne että kuolee just ja nyt. Perussetti siis. Ja tänään tajusin, että kaikki se on ollu ihan turhaa! Miten raivostuttavaa! :D Eikä mulla oikeestaan ollu mitään syytä stressata ja pelätä, mut niinhän se on että kaikki uus aina jännittää :)

Oon tässä itekseni pohdiskellu, että miks sitten jännitän niin paljon. Osittain se johtuu siitä, että oon perfektionisti. Ja toisaalta jotenkin päässäni yhdistin nää tilanteet soittotunteihin. Ja niistä mulla on jääny vähän semmonen pelko taustalle. Tuntu, että koskaan ei ollu tarpeeks hyvä ja niitä soittotunteja pelkäs jo etukäteen, ennenku koko saamarin tunti oli ees ehtiny alkaa. Nyt pelotti jo etukäteen se tieto siitä, että mun kanssa samassa tilassa on joku toinen, kuuntelemassa ja arvostelemassa. Ja se jännitti. Tai oikeestaan ahdisti.

Mul on omasta soittamisesta vähän semmonen fiilis, että tää nyt on tämmöstä keskinkertasta, eikä musta koskaan mitään hyvää tuukaan. Kunhan omaks iloks vaan soittelen. En tykkää siitä, että mun soittamista kuunnellaan, kun ei se oo mitenkään hyvää ja teen niin paljon virheitä, ja miten siitä musiikista vois kukaan edes nauttia mitenkään. Jos tiedän, etten (muka) osaa jotain kohtaa soittaa niin sit oon mieluummin soittamatta, kun että soitan väärin. Tätä ongelmaa me yritetään nyt mun soitonopettajan kanssa ratkasta. Ja voin sanoo, että se tulee viemään paljon aikaa!

Ollaan mein kitaristin kanssa oltu nyt parina päivänä äänittämässä ja vielä eilen mua jännitti ihan mielettömästi! Mut sit huomasin, että hei mehän vedetään tää juttu nyt mun ehdoilla, niin johan helpotti! :D Melkeen kävi kitaristia sääliks, kun se sai kolmisen tuntia kuunnella yhtä ja samaa: "Uudestaan, otetaan alusta, ei, vittu, perkele, ja uudestaan" Mut lopputulos oli se, et tajusin ettei mun tarvikaan mitään jännittää. Mun ei tarvi yrittää tehä keneenkään vaikutusta, kun pojat on joka tapauksessa jo kuullu kaikki mun tekemät virheet joka ikisissä bänditreeneissä, ne tietää jo miten paska oon :D Joten ei se äänitystilanne siinä mielessä pal eroo normitreeneistä. Ja jos menee väärin, niin aina voi äänittää uudelleen. ( ja uudelleen, ja uudelleen, ja uudelleen... ;) Kukaan ei ollu arvostelemassa ja kun saiki mennä ihan omaa tahtia, niin se jännitys helpotti heti.

En väitä ettenkö olis viel tänään jännittäny, mut huomattavasti vähemmän ku eilen. Et eiköhän se tästä! :) Pitäis vaan ite olla vähän rohkeempi ja puhua asioista, et mitä mieltä on ja miten joku juttu omasta mielestä toimii. Mut jotenki sitä on niin ujo sen suhteen, ja vähän mukavuuden- ja miellytämisenhalunenki niin ei sitten viitti sanoa mistään mitään. Nää bändikemiat on kyl vaikee juttu! En sit tiedä olisko se erilaista, jos olis muitaki tyttöjä, sais vähän semmosta naisellista tukea ja kannustusta. Noh mene ja tiedä sitten.

Et täs tapahtu nyt aika iso läpimurto tän jännittämis-asian suhteen tänään. Ymmärrän itteäni vähän paremmin ja toivon, et sen myötä osaisin jatkossa suhtautua paremmin näihin tilanteisiin :)

Rakkaudella ja huomattavasti helpottuneempana,

meikätyttö

Läheisyydestä

Ajattelin nyt kirjottaa aiheesta, jota oon jo pitkään miettiny. Ja varmaan monet ystävätkin on tätä piirrettä mussa kummastellu, joten ehkä te saisitte nyt vähän jotain käsitystä tän myötä :)

Monet mun ystävät, kaverit ja sukulaiset tietää sen miten mä inhoon halaamista, suukottelua, kädestä pitämistä ja ylipäätään kaikenlaista turhaa hiplimistä ja käpälöintiä. Ja etenkin inhoon sitä, että mun hiuksiin kosketaan! Se on oikeestaan aikamoinen naurun aihe, varsinkin sukulaisten keskuudessa. Ekan kerran kun ihan itse oma-alotteisesti halasin mun setää Kallea, niin sitä on jaksettu kummastella ihan tähän päivään asti!

Monet kaverit on kysyny, että onko mulla jonkinlainen läheisyyden pelko tai sitoutumiskammo. Vastaus tähän mieltä askarruttaneeseen kysymykseen on: Ei kumpaakaan! Mun mielestä tää on ihan kulttuurisidonnainen asia ja myöskin makuasia. Suomalaisista sanotaan, että niillä on laaja henkilökohtanen tila ja tämä todellakin pätee mun kohdalla! Kaikki me ollaan yksilöitä ja erilaisia ja meillä on erilaiset maut. Toiset tykkää teestä ja toiset kahvista, toiset salmiakista ja toiset suklaasta. Sitten on niitä jotka tykkää enemmän läheisyydestä ja niitä jotka tykkää enemmän etäisyydestä. Makuasia siis.

Mulla ei oo mitään ongelmaa sitoutumisen kanssa. Kun oon johonkin lähteny mukaan, niin sitoudun siihen ihan täysillä. Eikä läheisyydenkään kanssa oo ongelmaa, tykkään läheisyydestä ja tietty kaipaan sitä, mutta se riippuu täysin siitä kenen läheisyydessä ollaan! :D Hyvät ystävät ja kaverit, no problem. Satunnainen halaus silloin tällöin on ihan mukavaa. Mutta heti jos on vähänki etäisempi henkilö, niin en näe mitään syytä miks mun pitäis semmonen henkilö päästää mun "comfort zonelle".

Mulla on parikin tuttua, jotka käyttää tosi paljon keskustelun tehona sitä, että ne koskee esim. olkapäähän tai käsivarteen, tai leikkisästi lyö kylkeen ym. Inhoon sitä yli kaiken. En kertakaikkiaan voi sietää sitä. Toinen top-inhokki on se, kun katsoo tv:tä tai leffaa, ja toinen änkeää ihan kylkeen kiinni. Ä-R-S-Y-T-T-Ä-V-Ä-Ä! Mutta mitä niissä tilanteissa pitäis sanoa, kysynpä vaan? Ei siihen oikeen voi mitään keksiä, ettei toinen ajattelis että mikäs ihmeen skitso toi on.

Mutta mun top-inhokki, kautta aikojen, vihollinen nro 1 on: Lusikka-asento. Mitään niin kamalaa en tiedä! Ällöttävää, kun ite yrittää saada unen päästä kiinni ja toinen tunkee ihan liki ja siinä sitten tuhistaan toisen lämmössä ku pienet eläimet. Huonossa lykyssä on toisen käden alla semmosessa vankilassa ettei pääse edes kusella käymään. Ja sit viel kaupan päälle toinen hönkii niskaan, ehkä jopa kuorsaa. Hyi, oikeen sain kylmiä väreitä ku vaan ajattelinki asiaa... yäk!

Mut tärkeintä mulle on, että mulla on ihania ystäviä ja rakkaita, jotka jaksaa olla mun kanssa just tämmösenä ku mä oon :) siitäkin huolimatta että mä olen näin omituinen, rasittava ja suoraan sanottuna ihan pähkähullu. Mut kuitenki loppujen lopuks aika ihana, eiks vaan <3

Että tässä teille kaikki rakkaat vähän "insightia" mun ajatusmaailmaan :) En voi sanoa, että halataan ku tavataan, mutta moikataan ainakin! :)

sydämellä ja ajatuksella minulta Sinulle,
meikätyttö

Trumpetti

Voi kääk, eilen soittotunnin päätteks tippu trumpetti lattialle! Meinasin saada sydärin! Yleensä laitan kantokotelon kiinni heti, mutta nyt tuli jotain ihme sählinkiä ja miljoona asiaa mielessä. Niin kotelo ei ollukaan kiinni ja kun heivautin sen olalle, niin trumpetti lensi isolla kolinalla lattialle. Ei siinä päälisin puolin ollu mitään isompia lommoja ja kotona kun kokeilin, niin kaikki putket ja venttiilit liikku ihan normaalisti. Mutta kun mä olen tämmönen skitsoilija, niin pakko mun oli soittaa yhteen liikkeeseen, että voiko heijän puhallinsoitin osaston työntekijä vilasta mun soitinta.

Kävin tänään näyttämässä soitinta ja onneks siinä ei ollu mitään vikaa!!! Ihan pieni lommo oli kellossa ja suukappaleessa kans. Sen se pystyi siellä liikkeessä suoristamaan ja sano, että ei siitä kellon lommosta oo mitään haittaa, lähinnä kosmeettista vaan. Sanoin, että musta tuntuu kun ensimmäinen venttiili ei liukuis niin hyvin kun ennen, vai onkohan se vaan mun mielikuvituksessa, kun oon niin huolissani. Työntekijä soitti jonkun aikaa ja totes vaan, että kyllä se on nyt sun omassa mielikuvituksessa :)

Iso kivi oikeen vierähti sydämeltä! :) Ihanaa, että ei tarvinnu mitään korjauttaa.

Skitsoilun jälkeisessä huojennuksessa,
meikätyttö

Siitä kun ei osaa auttaa toista.

Tällä kertaa tulee vähän synkempää tekstiä.

Tutustuimme ystäväni kanssa hiekkalaatikolla, kun olimme kahdeksan vuotiaita. Ensin olimme kirjekavereita, sitten myöhemmin parhaita ystäviä. Voisin sanoa, että hän on ainoa tosi sydänystäväni, kaikki muut ovat vain kavereita. Hänen kanssaan olemme kokeneet niin paljon, että en voisi kuvitellakaan, että saisin koskaan kenestäkään niin hyvää parasta ystävää.

Ystäväni tuli vkonloppuna käymään. He ovat miehensä kanssa yrittäneet lasta ja molemmat raskaudet ovat päätyneet keskenmenoon. Tämä viimeisin kohtukuolemaan. Tiesin oikeastaan jo etukäteen mitä varten ystäväni halusi tulla kylään. Hän halusi varmastikin jutella tapahtuneesta. Valmistauduin siihen henkisesti jo etukäteen. Olemme toki olleet yhteydessä puhelimitse tässä välillä. Ja ystäväni ilmoitti minulle heti samana päivänä, kun hän lähti sairaalaan synnyttämään. Minäkin tirautin muutaman kyyneleen puhelun aikana, oli niin paha olla, kun tiesi miten surullinen ystäväni on ja miten kamala kokemus se varmasti on. Ei sellaista tilannetta, surua ja kauhua osaa itse edes ajatella.

En edes muista mitä niiden parin puhelun aikana sanoin ystävälleni, varmaan latelin jotain kuluneita latteuksia siitä miten aika parantaa haavat ym, josta ei siinä tilanteessa ole yhtään mitään apua. Jälkikäteen kun olemme olleet yhteydessä, tuntuu että en oikein osaa sanoa mitään. Toisella on niin suuri suru, ja jotenkin pelkää että sanoo jotain väärin. Ja voinko nyt soittaa ja puhua ihan tavallisista ja tylsistä päivittäisistä asioista, kokeeko ystäväni tämän loukkaavana? Vai haluaako hän jutella tapahtuneesta ja tuntemuksistaan, vai kokee hän sen uteluna ja kiusallisena? Puhelimessa on muutenkin niin vaikea avautua, helposti tulee vain sanottua, että mitä kuuluu ja mitäs siihen sitten sanoisi takaisin? Hyvää kuuluu, niinhän siihen pitää vastata.

Vkonloppuna ystäväni kertoi tunteistaan. Silittelin hänen olkapäätä ja kuuntelin ja vähän itkinkin. Enkä minä siihen osannut oikein sanoa mitään lohduttavaa. Tuntuu, että ei ne sanat vielä toista auta. Toivon vain, että siitä olisi edes jotain hyötyä että kuuntelen häntä. Olen sanonutkin hänelle, että pelkään että sanon jotain väärin enkä oikein tiedä miten minun pitäisi tehdä tai sanoa. Mutta olen tässä, jos haluat jutella, kyllä minä kuuntelen ja olen läsnä. Kun ei semmoista asiaa voi itse ymmärtää, eikä toisen surua. Itsestä vain tuntuu niin avuttomalta, kun ei osaa toista auttaa ja toisella on niin paha olla.


Rakkaudella,
meikätyttö

Kaikenlaista..

Tein pienen postauksen tässä joku aika sitten, kuten muutamat nopeat varmaan ehti lukemaankin.. :) mutta mutta, se oli pakko poistaa, kun se oli niin höpö!!! Olin tyttöjen kanssa viihteellä ja siinä tuli kaikenlaista pohdittua ja aamuyöstä sitten hieman humaltuneessa tilassa tulin tänne pohdintojeni kanssa :D Aamulla oli vain hatara muistikuva, että tuli netissä pyörähdettyä ja kun luin sen blogitekstin, niin pakkohan se oli poistaa!

Mutta siis, mitäs kaikkea tässä on tapahtunu. Joulu meni oikein mukavasti kahdestaan iso-siukun kanssa. Se oli laittanu mulle ruuat valmiiksi, kun tulin töistä. Illalla sitten sulateltiin jouluherkkuja ja availtiin lahjoja <3 Aivan ihanaa! :) Uusi vuosi meni töitä tehden, eipä siitä mitään muuta mainittavaa. Uuden vuoden jälkeen mulla oli vähän "lomaa" ja käväsin pohjosessa mummia moikkaamassa. Sain sieltä sit tietty jonku kamalan flunssan ja sitä oon tässä yrittäny parannella siitä asti.. :/ Pari soittotunnitki oon joutunu perumaan sen takia.

Tällä vkolla on ollu parit bänditreenit ja ne on sujunu ihan hyvin, joten ehkäpä tässä rupee olee flunssa jo selätetty! :) Meillä on pari uutta biisiä ja mä ainakin tykkään niistä tosi paljon. Ens vkolla pitäis kait alkaa äänittää noita mun osuuksia, mut saa ny nähä mitä siitäki tulee.. :D Kokeiltiin mein kitaristin kanssa tässä yks kerta ja mä olin ihan paniikissa! En tiiä miks sitä tilannetta sit niin paljon jännitti. Mut mul meni varmaan 20min siihen, että sain ylipäätään koottua itteni kasaan! :D Hengitys oli katkonaista, päässä humisi, kädet tärisi, kauheen tuskan hiki... ihan kamala ahdistus! Kamalaa, kamalaa...

Mut mähän en muutenkaan oo koskaan tykänny esiintymisestä, et kai jotain pientä esiintymispelkoaki on. Kyl se bänditreeneihin meno joskus tuntuu ihan ylivoimaiselta, mut aina oon uskaltanu kuitenki sinne mennä :D Ei se sit ryhmässä tunnu niin pahalta, kun on muitakin jotka soittaa kans väärin. Mut kun yksin soittaa ja joku kuuntelee vierestä niin se on ihan kamalaa. Tulee samanlainen olo kun joskus nuorempana soittotunneilla. Että toinen on siinä arvostelemassa ja kuuntelee niitä virheitä vaan koko ajan. Niin, että mulle on se tunne jääny etten uskalla/kehtaa soittaa, jos tiedän että joku kuuntelee mua. Sillon iskee se paniikki. Vaikka osaiskin soittaa, niin sitten siinä tilanteessa jännittää niin paljon että mikään ei onnistu. Soitonopettaja on yrittäny ehdottaa mulle orkesterisoittoa, mut emmä jaksa sellasta ainakaan vielä. Mä en halua sitoutua mihinkään, enkä edes töiden takia pysty. Ja nyt on niin paljon kaikkea muutakin, etten halua ottaa stressiä mistään orkesterista! Orkesterisoitto tietty omalla tavallaan auttais siihen jännitykseen, mut nyt ei yksinkertasesti viel pysty.

Semmosia ilouutisia sain eilen, että sain vakipaikan! :) On mul nyttenki melkeen kaikki vakipaikan edut, mut kyl se vakipaikka antaa semmosta turvallisuuden tunnetta. Joten nyt sit taas uus työympäristö ja työkaverit, joten kaikkea uutta tiedossa! :) Mut eiköhän toi sopeutuminen tapahdu suht kivuttomasti, kun nyttenkin on monta työpistettä ja joutunu tutustuu niin paljon uusiin ihmisiin.

Taas tätä jaarittelua, mut kiva kun jaksatte lukea :)

Teijän,

meikätyttö