Siitä kun ei osaa auttaa toista.

Tällä kertaa tulee vähän synkempää tekstiä.

Tutustuimme ystäväni kanssa hiekkalaatikolla, kun olimme kahdeksan vuotiaita. Ensin olimme kirjekavereita, sitten myöhemmin parhaita ystäviä. Voisin sanoa, että hän on ainoa tosi sydänystäväni, kaikki muut ovat vain kavereita. Hänen kanssaan olemme kokeneet niin paljon, että en voisi kuvitellakaan, että saisin koskaan kenestäkään niin hyvää parasta ystävää.

Ystäväni tuli vkonloppuna käymään. He ovat miehensä kanssa yrittäneet lasta ja molemmat raskaudet ovat päätyneet keskenmenoon. Tämä viimeisin kohtukuolemaan. Tiesin oikeastaan jo etukäteen mitä varten ystäväni halusi tulla kylään. Hän halusi varmastikin jutella tapahtuneesta. Valmistauduin siihen henkisesti jo etukäteen. Olemme toki olleet yhteydessä puhelimitse tässä välillä. Ja ystäväni ilmoitti minulle heti samana päivänä, kun hän lähti sairaalaan synnyttämään. Minäkin tirautin muutaman kyyneleen puhelun aikana, oli niin paha olla, kun tiesi miten surullinen ystäväni on ja miten kamala kokemus se varmasti on. Ei sellaista tilannetta, surua ja kauhua osaa itse edes ajatella.

En edes muista mitä niiden parin puhelun aikana sanoin ystävälleni, varmaan latelin jotain kuluneita latteuksia siitä miten aika parantaa haavat ym, josta ei siinä tilanteessa ole yhtään mitään apua. Jälkikäteen kun olemme olleet yhteydessä, tuntuu että en oikein osaa sanoa mitään. Toisella on niin suuri suru, ja jotenkin pelkää että sanoo jotain väärin. Ja voinko nyt soittaa ja puhua ihan tavallisista ja tylsistä päivittäisistä asioista, kokeeko ystäväni tämän loukkaavana? Vai haluaako hän jutella tapahtuneesta ja tuntemuksistaan, vai kokee hän sen uteluna ja kiusallisena? Puhelimessa on muutenkin niin vaikea avautua, helposti tulee vain sanottua, että mitä kuuluu ja mitäs siihen sitten sanoisi takaisin? Hyvää kuuluu, niinhän siihen pitää vastata.

Vkonloppuna ystäväni kertoi tunteistaan. Silittelin hänen olkapäätä ja kuuntelin ja vähän itkinkin. Enkä minä siihen osannut oikein sanoa mitään lohduttavaa. Tuntuu, että ei ne sanat vielä toista auta. Toivon vain, että siitä olisi edes jotain hyötyä että kuuntelen häntä. Olen sanonutkin hänelle, että pelkään että sanon jotain väärin enkä oikein tiedä miten minun pitäisi tehdä tai sanoa. Mutta olen tässä, jos haluat jutella, kyllä minä kuuntelen ja olen läsnä. Kun ei semmoista asiaa voi itse ymmärtää, eikä toisen surua. Itsestä vain tuntuu niin avuttomalta, kun ei osaa toista auttaa ja toisella on niin paha olla.


Rakkaudella,
meikätyttö