Hyvää yötä

Oon pitkästä aikaa yövuorossa töissä ja ajattelin aikani kuluks vähän päivittää tätä "päiväkirjaa" :) viime kerrasta onki ihan liian pitkä aika! Onhan tässä kuukauden aikana tapahtunu vaikka mitä, ja toisaalta tuntuu ettei oikeestaan oo mitään mainitsemisen arvosta.. ota sitten selvää..

No yks tosi kiva uus juttu on mun uus harrastus: kitaransoitto! Oon jo pitemmän aikaa miettiny, että kun tätä aikaakin on, niin vois alottaa jonkun uuden harrastuksen ja lopulta päädyin kitaraan. Mietin, että se vois olla semmonen aika helppo perussoitin, olis ihan kiva oppia edes vähän säestämään. Ja siitä olis paljon tukea musiikin teorian kannalta, oppisin jonku ihan "normaalin" soittimen, kun toi trumpettihan on b-viritteinen, niin sitä pitää aina pähkäillä.

Sit päätin ruveta käymään soittotunneilla ja katoin muusikoiden.netistä ilmotuksia. Kolme top-vaihtoehtoa oli ja valkkasin lopulta sen ilmotuksen, jossa ei ollu yhtään kirjotusvirheitä :D muutenkin oli tosi asiallisen oloinen ilmotus ja hyvin jäsennelty. Kerroin s-postissa jo etukäteen mitkä on lähtökohdat, eli tasan nolla. Mul on ollu nyt kolme soittotuntia ja viime tunnilla soitin kokonaisen kappaleen ihan ite alusta loppuun asti! WOU! En ajatellukaan, että jo kolmen tunnin jälkeen osaisin soittaa yhtään mitään, joten tavotteet tuli todellakin saavutettua! :D Opettaja on about mun ikänen mies ja pätevän olonen tyyppi, hymyilee paljon :) mikä on ihan kannustavaa ja tulee rento fiilis.

Tokalle tunnille ku menin, niin jännitin ihan kauheesti (eli ei mitään uutta tän taivaan alla :D) ja ope yritti rauhotella ja sano, ettei täs nyt oo mitään stressattavaa. Ja sit mulle välähti! Mähän en tiedä hittojakaan kitaran soitosta ja kun lähtökohta on nolla, niin pohjalla jo ollaan! Eli sen huonommaks ei voi mennä ja suunta on vaan ylöspäin! Kylläpä helppas jännitys sen jälkeen, enkä viime tunnilla enää jännittäny melkeen yhtään! :) Oon oikeestaan tosi innoissani tästä, mut kyl kyl trumpetti on mun ykkösprioriteetti ja kaikki muu tulee vasta sen jälkeen.

Sit meillä oli bändin kanssa vihdoin ja viimein yhteinen ryyppäysilta! Kuudelta illalla alotettiin ja mä lähin kotiin taksilla viiden aikaan aamulla. Mut kyllä olo tuntu seuraavana päivänä siltä, että oli useempiki kotitonttu käyny kolkuttelemassa lekalla päätä :D Soiteltiin ensin vähän ja sit lopetettiin sit ku oltiin niin kännissä ettei enää pystyny soittaa. Tai no emmä pojista tiedä, mutta näin kävi ainaki mun kohdalla :D Kysyin oikeen fiksuna jossain välissä, että mitä näille mikrofoneille on oikeen tehty, kun ihan kun mun soitto kuulostais paljon kovemmalta. Pojilta tuli vaan kommentti, että niin ku sä soitat paljon kovemmin ku normisti, johtuu varmaan siitä alkoholista. Niinpä tietysti, loogista!

Tää oli toinen kerta ikinä, ku soitan kännissä ja oon tullu siihen lopputulokseen, että känni+soittaminen ei vaan sovi yhteen. Ensin tulee semmonen olo, ku suu ois ihan kauheen kuiva (niinku varmaan onki) ja soittaminen takkuaa. Sitten onki jo niin kännissä, et pelkästään nappuloiden painaminen on suuri ponnistus. Puhumattakaan mitään siitä, että ei oo enää mitään kontrollia sen suhteen miten lujaa soittaa. Eli mitä tästä opimme.. Jos juot, et soita :D Tai jos juot ja soitat, soita vaan tutussa seurassa :D

Yks vähän kurjempi juttu on se, että oon taas ruvennu näkemään pahoja unia ja sit sängysalus-mörkö on tullu takas :( En oikeen keksi, että miten ihmeessä! Pahat unet ei oo oikeestaan ihan kamalia, että ei ne painajaisia oo. Mutta yleistunnelma on tosi ahdistava, eikä unet oo niin värikkäitä ja mukavia niinku normisti. Oon yrittäny miettiä, että mikä mua elämässä vaivaa, kun se tulee uniin asti, mutta en oo vielä keksiny syytä. Periaatteessa kaikki on hyvin, enkä koe että työtkään mitenkään stressais. Näitä unia on nyt ollu n. vajaa pari vkoa. Mörkö tuli takas muutama päivä sitten. Oon maininnu siitä joskus aiemminkin, sillon ku kämppis muutti pois.

Tää on semmonen mörkö, kun asuu enimmäkseen sängyn alla, joskus myös sohvan alla. Ensin se oli lonkerot, sitten se muuttui pedon käsiksi terävine kynsineen ja nyttemmin se on ollu suht tavalliset kädet, mutta pelottavat sellaset. Kädet nappaa ensin jaloista kiinni ja sitten mörkö syö mut. Tiedän, mistä pelko on mulle tullu, mutta en oikeen osaa tehdä sille mitään. En oo vielä keksiny, että mistä se johtuu että välillä pelkään ja välillä en. Tosiaan pari yötä sitten olin just menossa nukkumaan ja ajattelin käydä vielä vessassa. Sit kun olin nousemassa sängystä ylös, niin vedinki jalat äkkiä takas sänkyyn ja ajattelin että NYT se mörkö on siellä! En meinannu uskaltaa nousta ollenkaan, mut yritin järjellä puhua itelleni ettei siellä mitään oo. Piti silti kaikki valot laittaa päälle, ennenku uskalsin nousta.

On se vaan kumma, että näitä pelkoja vaan tulee. Ja tyhmänä vielä antaa niille vallan! Mutta en vaan kertakaikkiaan uskalla esim. istua sängyn reunalla antaa jalkojen vaan olla siinä (mörön syötävänä..) Tulee ihan kamala olo ja pulssi hakkaa kahtasataa. Tuntuu, että ihan just kohta, ihan kohta pian, mörkö nappaa kiinni. Sit kun ne jalat nostaa ylös, niin mörkö ei ehtinykään napata ja oon turvassa. Joskus kääriydyn viel varmuuden vuoks peittoon silleen, että varmana ei jää mikään raaja esille. Toivon, että saisin pian selville itestäni, että mikä mieltä painaa. Jos sitten unetkin muuttuis taas mukaviksi ja mörkö menis muualle.

Tämmöstä tällä kertaa, yön myöhäisinä tunteina :) mutta ei sentäs humalassa niinku viimeks ;)

Hyvää yötä toivoen ja toivotellen,

meikätyttö

Kaikki se jännitys ja ihan hukkaan

Oon tässä nyt vähän stressannu, kun äänitetään meijän biisejä ja mua on jännittäny ne tilanteet ihan kauheasti! Kerran taisin asiasta mainitakin ja nyt tulee aiheesta lisää :)

Niin siis tähän jännitykseenhän on liittyny kaikki ne yleiset jutut kuten tuskan hiki, huimaaminen, käsien tärinä, sykkeen nousu ja tunne että kuolee just ja nyt. Perussetti siis. Ja tänään tajusin, että kaikki se on ollu ihan turhaa! Miten raivostuttavaa! :D Eikä mulla oikeestaan ollu mitään syytä stressata ja pelätä, mut niinhän se on että kaikki uus aina jännittää :)

Oon tässä itekseni pohdiskellu, että miks sitten jännitän niin paljon. Osittain se johtuu siitä, että oon perfektionisti. Ja toisaalta jotenkin päässäni yhdistin nää tilanteet soittotunteihin. Ja niistä mulla on jääny vähän semmonen pelko taustalle. Tuntu, että koskaan ei ollu tarpeeks hyvä ja niitä soittotunteja pelkäs jo etukäteen, ennenku koko saamarin tunti oli ees ehtiny alkaa. Nyt pelotti jo etukäteen se tieto siitä, että mun kanssa samassa tilassa on joku toinen, kuuntelemassa ja arvostelemassa. Ja se jännitti. Tai oikeestaan ahdisti.

Mul on omasta soittamisesta vähän semmonen fiilis, että tää nyt on tämmöstä keskinkertasta, eikä musta koskaan mitään hyvää tuukaan. Kunhan omaks iloks vaan soittelen. En tykkää siitä, että mun soittamista kuunnellaan, kun ei se oo mitenkään hyvää ja teen niin paljon virheitä, ja miten siitä musiikista vois kukaan edes nauttia mitenkään. Jos tiedän, etten (muka) osaa jotain kohtaa soittaa niin sit oon mieluummin soittamatta, kun että soitan väärin. Tätä ongelmaa me yritetään nyt mun soitonopettajan kanssa ratkasta. Ja voin sanoo, että se tulee viemään paljon aikaa!

Ollaan mein kitaristin kanssa oltu nyt parina päivänä äänittämässä ja vielä eilen mua jännitti ihan mielettömästi! Mut sit huomasin, että hei mehän vedetään tää juttu nyt mun ehdoilla, niin johan helpotti! :D Melkeen kävi kitaristia sääliks, kun se sai kolmisen tuntia kuunnella yhtä ja samaa: "Uudestaan, otetaan alusta, ei, vittu, perkele, ja uudestaan" Mut lopputulos oli se, et tajusin ettei mun tarvikaan mitään jännittää. Mun ei tarvi yrittää tehä keneenkään vaikutusta, kun pojat on joka tapauksessa jo kuullu kaikki mun tekemät virheet joka ikisissä bänditreeneissä, ne tietää jo miten paska oon :D Joten ei se äänitystilanne siinä mielessä pal eroo normitreeneistä. Ja jos menee väärin, niin aina voi äänittää uudelleen. ( ja uudelleen, ja uudelleen, ja uudelleen... ;) Kukaan ei ollu arvostelemassa ja kun saiki mennä ihan omaa tahtia, niin se jännitys helpotti heti.

En väitä ettenkö olis viel tänään jännittäny, mut huomattavasti vähemmän ku eilen. Et eiköhän se tästä! :) Pitäis vaan ite olla vähän rohkeempi ja puhua asioista, et mitä mieltä on ja miten joku juttu omasta mielestä toimii. Mut jotenki sitä on niin ujo sen suhteen, ja vähän mukavuuden- ja miellytämisenhalunenki niin ei sitten viitti sanoa mistään mitään. Nää bändikemiat on kyl vaikee juttu! En sit tiedä olisko se erilaista, jos olis muitaki tyttöjä, sais vähän semmosta naisellista tukea ja kannustusta. Noh mene ja tiedä sitten.

Et täs tapahtu nyt aika iso läpimurto tän jännittämis-asian suhteen tänään. Ymmärrän itteäni vähän paremmin ja toivon, et sen myötä osaisin jatkossa suhtautua paremmin näihin tilanteisiin :)

Rakkaudella ja huomattavasti helpottuneempana,

meikätyttö

Läheisyydestä

Ajattelin nyt kirjottaa aiheesta, jota oon jo pitkään miettiny. Ja varmaan monet ystävätkin on tätä piirrettä mussa kummastellu, joten ehkä te saisitte nyt vähän jotain käsitystä tän myötä :)

Monet mun ystävät, kaverit ja sukulaiset tietää sen miten mä inhoon halaamista, suukottelua, kädestä pitämistä ja ylipäätään kaikenlaista turhaa hiplimistä ja käpälöintiä. Ja etenkin inhoon sitä, että mun hiuksiin kosketaan! Se on oikeestaan aikamoinen naurun aihe, varsinkin sukulaisten keskuudessa. Ekan kerran kun ihan itse oma-alotteisesti halasin mun setää Kallea, niin sitä on jaksettu kummastella ihan tähän päivään asti!

Monet kaverit on kysyny, että onko mulla jonkinlainen läheisyyden pelko tai sitoutumiskammo. Vastaus tähän mieltä askarruttaneeseen kysymykseen on: Ei kumpaakaan! Mun mielestä tää on ihan kulttuurisidonnainen asia ja myöskin makuasia. Suomalaisista sanotaan, että niillä on laaja henkilökohtanen tila ja tämä todellakin pätee mun kohdalla! Kaikki me ollaan yksilöitä ja erilaisia ja meillä on erilaiset maut. Toiset tykkää teestä ja toiset kahvista, toiset salmiakista ja toiset suklaasta. Sitten on niitä jotka tykkää enemmän läheisyydestä ja niitä jotka tykkää enemmän etäisyydestä. Makuasia siis.

Mulla ei oo mitään ongelmaa sitoutumisen kanssa. Kun oon johonkin lähteny mukaan, niin sitoudun siihen ihan täysillä. Eikä läheisyydenkään kanssa oo ongelmaa, tykkään läheisyydestä ja tietty kaipaan sitä, mutta se riippuu täysin siitä kenen läheisyydessä ollaan! :D Hyvät ystävät ja kaverit, no problem. Satunnainen halaus silloin tällöin on ihan mukavaa. Mutta heti jos on vähänki etäisempi henkilö, niin en näe mitään syytä miks mun pitäis semmonen henkilö päästää mun "comfort zonelle".

Mulla on parikin tuttua, jotka käyttää tosi paljon keskustelun tehona sitä, että ne koskee esim. olkapäähän tai käsivarteen, tai leikkisästi lyö kylkeen ym. Inhoon sitä yli kaiken. En kertakaikkiaan voi sietää sitä. Toinen top-inhokki on se, kun katsoo tv:tä tai leffaa, ja toinen änkeää ihan kylkeen kiinni. Ä-R-S-Y-T-T-Ä-V-Ä-Ä! Mutta mitä niissä tilanteissa pitäis sanoa, kysynpä vaan? Ei siihen oikeen voi mitään keksiä, ettei toinen ajattelis että mikäs ihmeen skitso toi on.

Mutta mun top-inhokki, kautta aikojen, vihollinen nro 1 on: Lusikka-asento. Mitään niin kamalaa en tiedä! Ällöttävää, kun ite yrittää saada unen päästä kiinni ja toinen tunkee ihan liki ja siinä sitten tuhistaan toisen lämmössä ku pienet eläimet. Huonossa lykyssä on toisen käden alla semmosessa vankilassa ettei pääse edes kusella käymään. Ja sit viel kaupan päälle toinen hönkii niskaan, ehkä jopa kuorsaa. Hyi, oikeen sain kylmiä väreitä ku vaan ajattelinki asiaa... yäk!

Mut tärkeintä mulle on, että mulla on ihania ystäviä ja rakkaita, jotka jaksaa olla mun kanssa just tämmösenä ku mä oon :) siitäkin huolimatta että mä olen näin omituinen, rasittava ja suoraan sanottuna ihan pähkähullu. Mut kuitenki loppujen lopuks aika ihana, eiks vaan <3

Että tässä teille kaikki rakkaat vähän "insightia" mun ajatusmaailmaan :) En voi sanoa, että halataan ku tavataan, mutta moikataan ainakin! :)

sydämellä ja ajatuksella minulta Sinulle,
meikätyttö

Trumpetti

Voi kääk, eilen soittotunnin päätteks tippu trumpetti lattialle! Meinasin saada sydärin! Yleensä laitan kantokotelon kiinni heti, mutta nyt tuli jotain ihme sählinkiä ja miljoona asiaa mielessä. Niin kotelo ei ollukaan kiinni ja kun heivautin sen olalle, niin trumpetti lensi isolla kolinalla lattialle. Ei siinä päälisin puolin ollu mitään isompia lommoja ja kotona kun kokeilin, niin kaikki putket ja venttiilit liikku ihan normaalisti. Mutta kun mä olen tämmönen skitsoilija, niin pakko mun oli soittaa yhteen liikkeeseen, että voiko heijän puhallinsoitin osaston työntekijä vilasta mun soitinta.

Kävin tänään näyttämässä soitinta ja onneks siinä ei ollu mitään vikaa!!! Ihan pieni lommo oli kellossa ja suukappaleessa kans. Sen se pystyi siellä liikkeessä suoristamaan ja sano, että ei siitä kellon lommosta oo mitään haittaa, lähinnä kosmeettista vaan. Sanoin, että musta tuntuu kun ensimmäinen venttiili ei liukuis niin hyvin kun ennen, vai onkohan se vaan mun mielikuvituksessa, kun oon niin huolissani. Työntekijä soitti jonkun aikaa ja totes vaan, että kyllä se on nyt sun omassa mielikuvituksessa :)

Iso kivi oikeen vierähti sydämeltä! :) Ihanaa, että ei tarvinnu mitään korjauttaa.

Skitsoilun jälkeisessä huojennuksessa,
meikätyttö

Siitä kun ei osaa auttaa toista.

Tällä kertaa tulee vähän synkempää tekstiä.

Tutustuimme ystäväni kanssa hiekkalaatikolla, kun olimme kahdeksan vuotiaita. Ensin olimme kirjekavereita, sitten myöhemmin parhaita ystäviä. Voisin sanoa, että hän on ainoa tosi sydänystäväni, kaikki muut ovat vain kavereita. Hänen kanssaan olemme kokeneet niin paljon, että en voisi kuvitellakaan, että saisin koskaan kenestäkään niin hyvää parasta ystävää.

Ystäväni tuli vkonloppuna käymään. He ovat miehensä kanssa yrittäneet lasta ja molemmat raskaudet ovat päätyneet keskenmenoon. Tämä viimeisin kohtukuolemaan. Tiesin oikeastaan jo etukäteen mitä varten ystäväni halusi tulla kylään. Hän halusi varmastikin jutella tapahtuneesta. Valmistauduin siihen henkisesti jo etukäteen. Olemme toki olleet yhteydessä puhelimitse tässä välillä. Ja ystäväni ilmoitti minulle heti samana päivänä, kun hän lähti sairaalaan synnyttämään. Minäkin tirautin muutaman kyyneleen puhelun aikana, oli niin paha olla, kun tiesi miten surullinen ystäväni on ja miten kamala kokemus se varmasti on. Ei sellaista tilannetta, surua ja kauhua osaa itse edes ajatella.

En edes muista mitä niiden parin puhelun aikana sanoin ystävälleni, varmaan latelin jotain kuluneita latteuksia siitä miten aika parantaa haavat ym, josta ei siinä tilanteessa ole yhtään mitään apua. Jälkikäteen kun olemme olleet yhteydessä, tuntuu että en oikein osaa sanoa mitään. Toisella on niin suuri suru, ja jotenkin pelkää että sanoo jotain väärin. Ja voinko nyt soittaa ja puhua ihan tavallisista ja tylsistä päivittäisistä asioista, kokeeko ystäväni tämän loukkaavana? Vai haluaako hän jutella tapahtuneesta ja tuntemuksistaan, vai kokee hän sen uteluna ja kiusallisena? Puhelimessa on muutenkin niin vaikea avautua, helposti tulee vain sanottua, että mitä kuuluu ja mitäs siihen sitten sanoisi takaisin? Hyvää kuuluu, niinhän siihen pitää vastata.

Vkonloppuna ystäväni kertoi tunteistaan. Silittelin hänen olkapäätä ja kuuntelin ja vähän itkinkin. Enkä minä siihen osannut oikein sanoa mitään lohduttavaa. Tuntuu, että ei ne sanat vielä toista auta. Toivon vain, että siitä olisi edes jotain hyötyä että kuuntelen häntä. Olen sanonutkin hänelle, että pelkään että sanon jotain väärin enkä oikein tiedä miten minun pitäisi tehdä tai sanoa. Mutta olen tässä, jos haluat jutella, kyllä minä kuuntelen ja olen läsnä. Kun ei semmoista asiaa voi itse ymmärtää, eikä toisen surua. Itsestä vain tuntuu niin avuttomalta, kun ei osaa toista auttaa ja toisella on niin paha olla.


Rakkaudella,
meikätyttö

Kaikenlaista..

Tein pienen postauksen tässä joku aika sitten, kuten muutamat nopeat varmaan ehti lukemaankin.. :) mutta mutta, se oli pakko poistaa, kun se oli niin höpö!!! Olin tyttöjen kanssa viihteellä ja siinä tuli kaikenlaista pohdittua ja aamuyöstä sitten hieman humaltuneessa tilassa tulin tänne pohdintojeni kanssa :D Aamulla oli vain hatara muistikuva, että tuli netissä pyörähdettyä ja kun luin sen blogitekstin, niin pakkohan se oli poistaa!

Mutta siis, mitäs kaikkea tässä on tapahtunu. Joulu meni oikein mukavasti kahdestaan iso-siukun kanssa. Se oli laittanu mulle ruuat valmiiksi, kun tulin töistä. Illalla sitten sulateltiin jouluherkkuja ja availtiin lahjoja <3 Aivan ihanaa! :) Uusi vuosi meni töitä tehden, eipä siitä mitään muuta mainittavaa. Uuden vuoden jälkeen mulla oli vähän "lomaa" ja käväsin pohjosessa mummia moikkaamassa. Sain sieltä sit tietty jonku kamalan flunssan ja sitä oon tässä yrittäny parannella siitä asti.. :/ Pari soittotunnitki oon joutunu perumaan sen takia.

Tällä vkolla on ollu parit bänditreenit ja ne on sujunu ihan hyvin, joten ehkäpä tässä rupee olee flunssa jo selätetty! :) Meillä on pari uutta biisiä ja mä ainakin tykkään niistä tosi paljon. Ens vkolla pitäis kait alkaa äänittää noita mun osuuksia, mut saa ny nähä mitä siitäki tulee.. :D Kokeiltiin mein kitaristin kanssa tässä yks kerta ja mä olin ihan paniikissa! En tiiä miks sitä tilannetta sit niin paljon jännitti. Mut mul meni varmaan 20min siihen, että sain ylipäätään koottua itteni kasaan! :D Hengitys oli katkonaista, päässä humisi, kädet tärisi, kauheen tuskan hiki... ihan kamala ahdistus! Kamalaa, kamalaa...

Mut mähän en muutenkaan oo koskaan tykänny esiintymisestä, et kai jotain pientä esiintymispelkoaki on. Kyl se bänditreeneihin meno joskus tuntuu ihan ylivoimaiselta, mut aina oon uskaltanu kuitenki sinne mennä :D Ei se sit ryhmässä tunnu niin pahalta, kun on muitakin jotka soittaa kans väärin. Mut kun yksin soittaa ja joku kuuntelee vierestä niin se on ihan kamalaa. Tulee samanlainen olo kun joskus nuorempana soittotunneilla. Että toinen on siinä arvostelemassa ja kuuntelee niitä virheitä vaan koko ajan. Niin, että mulle on se tunne jääny etten uskalla/kehtaa soittaa, jos tiedän että joku kuuntelee mua. Sillon iskee se paniikki. Vaikka osaiskin soittaa, niin sitten siinä tilanteessa jännittää niin paljon että mikään ei onnistu. Soitonopettaja on yrittäny ehdottaa mulle orkesterisoittoa, mut emmä jaksa sellasta ainakaan vielä. Mä en halua sitoutua mihinkään, enkä edes töiden takia pysty. Ja nyt on niin paljon kaikkea muutakin, etten halua ottaa stressiä mistään orkesterista! Orkesterisoitto tietty omalla tavallaan auttais siihen jännitykseen, mut nyt ei yksinkertasesti viel pysty.

Semmosia ilouutisia sain eilen, että sain vakipaikan! :) On mul nyttenki melkeen kaikki vakipaikan edut, mut kyl se vakipaikka antaa semmosta turvallisuuden tunnetta. Joten nyt sit taas uus työympäristö ja työkaverit, joten kaikkea uutta tiedossa! :) Mut eiköhän toi sopeutuminen tapahdu suht kivuttomasti, kun nyttenkin on monta työpistettä ja joutunu tutustuu niin paljon uusiin ihmisiin.

Taas tätä jaarittelua, mut kiva kun jaksatte lukea :)

Teijän,

meikätyttö

Matkailu avartaa

Kuten monet jo tietää, pidin joulukuun alussa pienen loman Barcelonassa! Reissu oli aivan ihana, lähettiin äitin kanssa kahestaan. Oli pari päivää vapaata ja ajattelin, että kivempi mennä jonnekin kun muuten tulis kuitenki vaan maattua kotona sängyssä. Pitkien pohdintojen jälkeen valittiin kohteeksi Barcelona, se vaikutti monipuoliselta ja mielenkiintoselta paikalta!

Heti lentokentällä sain hyvät naurut, kun äiti oli mua vastassa. Iso väkijoukko seisoi nimilaput kourissa. Ja mitä äitin lapussa luki? Ei suinkaan mun hienoa, kaunista nimeä vaan siinä luki: ÄIDIN MUSSUKKA! :D Tiesin heti, että meijän reissusta tulee aivan mahtava! :) Meidän hostelli oli ihan pelipaikalla "vanhan kaupungin", Barri Goticin, sydämessä. Heitettiin matkalaukut huoneen ovesta sisään ja lähettiin ettimään lähintä pubia ;P Löydettiin kiva ja viihtyisä pieni irkkupubi, Molly's fair city. Siellä sitten vietettiinki koko loppuloma! Tehtiin illalla oikea päätös ja mentiin aikasin nukkumaan. Suunitelmissa oli kuitenkin harrastaa myös kulttuuria eikä siihen jaksa keskittyä väsyneenä ja kiukkusena ( lue: krapulaisena ;) Hostelli oli hintaan nähden hyvä. Huone oli siisti, samoin vessa ja suihku. Ainoo huono puoli oli se, että se oli ainakin ekana yönä ihan jääkylmä! piti ottaa toinen viltti ja jopa päiväpeitto päälle, että tarkeni nukkua!

Koska kulttuuriakin pitää harrastaa edes kerran, niin mentiin suklaamuseoon! Pääsyliput oli tietenki suklaapatukoita, nam! Museo oli loppujen lopuks aika pieni, ja ehkä odotin siltä vähän enemmän, mutta kyllä kaiken kaikkiaan oli rahan arvoinen! Kaakaon ja suklaan historiasta kerrottiin monipuolisesti ja niitä suklaaveistoksia oli kyllä paljon. Olisin vielä lisäks halunnu nähdä ihan henk.koht että miten sitä suklaata tehdään, mutta aina ei voi saada kaikkea. Harmi kun siellä museossa ei ollu mitään ravintolaa missä olis ollu jotain eksoottisia suklaaruokia. Koska tyydyttiin sitten johonkin läheiseen ravintolaan ja kokemus oli aika... no suoraan sanottuna huono. En tiedä missä vika oli, oliko siesta tai jotain.. mutta palvelu oli todella huonoa ja hidasta. Äiti meinas jättää tippiä, mutta onneks otettiin se sitten viime hetkellä lautaselta pois. Ruoka oli kylmää eikä oikeen maistunutkaan miltään. No okei, oli se kastike ihan hyvää.

Koska haluttiin säästää jalkoja ja hermoja, niin otettiin parin päivän turistibussi. Se oli kyllä hintansa väärti, ehdottomasti! Sillä pääsi kätevästi kaikkiin isoihin nähtävyyksiin ja bussipysäkit oli lähellä. Busseja lähti 5-10 minuutin välein, joten koskaan ei tarvinnu odottaa bussia kauan. Käytiin pyörähtämässä Sagrada Familiassa, sisälle asti ei menty, koska pääsymaksu oli kertakaikkisen törkeä! 12,5e!!! Itse en mitenkään kauheen uskonnollinen ihminen oo, mutta kyseessä on kuitenkin kirkko ja kyllä ihmisten pitäis kirkkoon päästä ihan ilmatteeks sisään rukoilemaan ym. Onhan se ymmärrettävää, että ne rahat käytetään kirkon rakentamiseen, mutta rajansa kaikella! Illalla harrastettiin lisää kulttuuria ja käytiin klassisen espanjalaisen musiikin konsertissa ( tarjolla oli shampanjaa..) Paljon parempi vaihtoehto kuin Real Madrid-Barcelona jalkapallopeli, jota muu kansa vahtas pubeissa! Mainittakoon, että Barcelona voitti ;)

Käytiin myös Park Güellissa, aivan ihana! Sinne ei sentään maksanu mitään sisälle.. :D Tultiin portaita alas ja siellä oli jotain rihkaman myyjiä. Yks niistä oli selvästi kytiksellä ja kun se näki vilauksen poliiseista, niin se vaan vislas ja pojat keräs tavarat kasaan aika kiireen vilkkaa! :D ei menny varmaan minuuttiakaan, kun niitä myyjiä ei enää näkyny missään! Tehokasta toimintaa! Mentiin myös semmoseen hiihtohissin näköseen vaijerihommeliin, josta oli upeet näkymät Barcelonan yli! Se oli ehkä reissun paras nähtävyys! Ylhäällä oli joku linnoitus ja sieltä katteltiin maisemia ja levähdettiin :) Pyörähdettiin myös satamassa, mutta ei pyöritty kauan kun lokki paskansi äitin paidalle :D ei tainnu hodari kovin maistua sen jälkeen :D

Viimesenä iltana mentiin meijän suosikki irkkupubiin ja pyhistä aikeista huolimatta juotiin ihan kamalat kännit! "ja sit otetaan ihan vaan parit, mun tarttee oikeesti herätä aikasin aamulla!" " josh shä et juo tätä valkovenäläishtä niin kyllä mä shen juon!" :D Yks kiva baarimikko pyysi työvuoronsa jälkeen meitä vielä jatkoille toiseen baariin ja mehän mentiin. Ikinä en oo niin karmeessa humalassa ollu, mut onneks ei ollu ihan kauheen pahaa krapulaa. Toivottavast äiti ei kauheesti muista siitä illasta. Ne jutut mitä mä muistelen on kyllä ihan julkasukelvottomia! :D Mutta oli kyllä kivaa! :)

Asteikolla 1-5 Barcelona saa 2,5. Kiva paikka, mutta tosi kallis. Ruoka ei ollu kovin hyvää, aika tavallista ja sekin kallista. Ei sinne shoppailumielessä kannata lähteä, Suomestakin saa halvemmalla! Ainoo mikä oli halpaa, oli viini ja sitä me äitin kanssa paljon maisteltiin ;) Ja hyvää oli! Reissun paras viini oli jotain paikallista ja pullo maksoi vaan 2,5e! Nähtävyydet oli tietty kivoja, mutta nyt kun neki on nähty, niin ei tartte toista kertaa käydä kattomassa. Reissu tunnelmaltaan ja seuraltaan saa arvosanaksi 5! :) Mukava pikku reissu, joka katkas tylsän arjen kivasti, joten kiitos äiti-rakas! :)

Lomalta jäi parhaiten mieleen Barcelonan 225-vuotis joulujuhlamainos. Siinä toivotettiin hyvää joulua ja siinä oli kuusi ja lahjoja ja tonttu. Ja tarkempi tarkastelu osoitti, että se tonttu on kyykyllään maassa, housut kintuissa ja sen alla on kasa höyryävää paskaa! :D että hyvää joulua vaan kaikille! Kuulemma se on joku katalonialainen perinteinen joulufiguuri, joka symboloi kaiken samanarvoisuutta. Toinen omituisuus oli joulutorilla oleva jäätävän kokoinen puuhalko. Tälle puuhalolle syötetään ruokaa ja iltaisin peitetään nukkumaan. Jouluna sitä hakataan kepillä ja käsketään kakkaamaan karkkeja ja lahjoja, siihen on jopa oma laulu. Omituista, mutta niin on mämmikin.

Hieman myöhästynein lomaterveisin,
meikätyttö