Tunnustus

Yleensä tulen erilaisten ihmisten kanssa hyvin toimeen. Se on vähän niinkuin "tavaramerkkini". Olin kouluaikoina paljon tekemisissä vaihto-oppilaiden kanssa ja nyt myös työelämässä toimin kv-ohjaajana. Tutustun helposti uusiin ihmisiin ja keksin small talkia vaikka pikkukivistä jos niikseen tulee. "Iloinen", "ystävällinen", "pirteä", "räpätäti", "helposti lähestyttävä" --> näillä sanoilla minua usein kuvataan.

Kaikki yllä mainittu on oikeastaan aika omituista, sillä olen todella vaikea persoona. Minulla on vahva tahto, olen itsepäinen ja haluan että asiat tehdään minun tavallani. Inhoan sitä, kun reviirilleni tullaan tai astutaan varpaille. Vain harvat ihmiset ovat nähneet synkimmän puoleni, ja kiitän ylempiä voimia siitä, että he ovat silti ystäviäni <3

Nyt elämässäni on sellainen tilanne, että on eräs ihminen joka ärsyttää minua suunnattomasti. En voi sietää häntä. Kaikki mitä hän tekee ja sanoo, saa minut näkemään punaista. Olen yrittänyt ja yrittänyt sietää häntä, mutta se on pirun vaikeaa!

Alkuastelma oli jo huono. Uutena tulokkaana hän kohteli minua alentuvasti, hän sai minut tuntemaan itseni todella mitättömäksi ja antoi ymmärtää, etten osaa tehdä mitään (oikein ainakaan). Tämä oli ensivaikutelmani tästä ihmisestä. Ja valitettavasti vaikutelma ei ole muuttunut mihinkään.

Tulen hänen kanssaan toimeen, koska on pakko. Mutta en pidä hänestä. Emme ole kavereita eikä meistä koskaan sellaisia tule. Mielestäni termi "työkaveri" on muutenkin harhaanjohtava. Ei ihminen välttämättä ole kaveri työkaverinsa kanssa. Henkilö, jonka kanssa teen töitä. Siinä se tiivistyy. Jokaisella työpaikalla (alasta riippumatta) on henkilöitä, joiden kanssa ne kuuluisat kemiat eivät vain kohtaa. Silti heidän kanssaan pitää pystyä tekemään töitä ja olemaan ystävällinen ja kohtelias. Ja jollei nyt ihan kohtelias, niin sivistynyt ainakin.

Hänen jokaisen sanan ja hymyn läpi paistaa se, että hän toivoo minut hornan tuuttiin. Hän ei ole oma itsensä seurassani, tai siltä se ainakin tuntuu. En oikein ota itsekään enää selvää. Muut työtoverini näkevät hänet aivan eri tavalla. Ehkäpä en osaa katsoa häntä enää toisin, ehkä ensivaikutelma kuitenkin varjostaa arvostelukykyäni? Pitäisikö kuitenkin yrittää antaa vielä toinen mahdollisuus, en tiedä. Ainoa asia jonka tiedän varmasti, on se että en siedä tätä ihmistä, enkä arvosta häntä. En sano, etten pidä, koska se on liian vahvasti sanottu. Sinänsä hän ei ole tehnyt mitään väärin minua kohtaan, ei ole mitään mistä olisin hänelle vihainen. Voisin sanoa, etten pidä hänen asenteestaan minua kohtaan.

Tunnustan, olen huono ihminen.

meikätyttö

Soittamisen ilosta

Oon pari kertaa aikasemminkin sivunnut tätä aihetta, mutta pakko vaan kertoa lisää, mitä mielen päällä pyörii!

Eli se on nyt tullu jo todettua, että mun ensimmäinen soitonopettaja oli aika huono. Viimenen vuosi oli ihan yhtä tuskaa. Mutta vaikka en tykänny mun opettajasta ja inhosin käydä soittotunneilla, niin silti jaksoin joka viikko raahautua siihen kidutukseen. Että kai siinä kaiken takana sitten on ollu jonkinlainen halu soittaa ja sen takia on sit jaksanu, vaikka mitään iloa ja onnistumista ei saanu soittotunneilla kokea.

Ei soittaminen ens alkuun ollu mitenkään "pakkopullaa", mutta muutaman vuoden jälkeen tuntui, että itse henkilökohtaisesti ei oo edistyny mitenkään, ja kaikki energia suunnattiin vaan siihen, että miten saadaan orkesterikappaleet hiottua hyviksi. Omassa soitossa ei ollu minkäänlaisia pitkän ajan tavoitteita ja kaikki oppiminen oli ilman mitään kantavaa ajatusta, sitä kuuluisaa punaista lankaa. Opettajasta oikein huokui, miten se kohteli niitä lahjakkaampia paremmin ja keskittyi enemmän niihin. Sitten tämmönen tavallinen pulliainen sai räpistellä joten kuten, tuntui että se ajatteli , että pakko tollekin on soittotunteja antaa, mutta ei se ikinä mitään tajua. Kun lopetin, niin olin vakuuttunu että nyt lopetin, enkä ikinä enää tartu soittimeen uudestaan.

Vaan toisin kävi, niin sitä mieli muuttuu :) Mun nykyinen opettaja on aivan kertakaikkisen ihana! Mulla kävi hyvä tuuri, kun löysin sen! Kyllä siitäkin huomaa, sitten kun se on väsyny, eikä se jaksais enää keskittyä. Ja sen huomaa, kun se tuskastuu kun ei se toinen osaa soittaa tai tajua jotain. Mutta se jaksaa silti aina sanoa jotain hyvää, ja käydään kunnolla läpi, että mikä nyt ei onnistunu niin hyvin ja miks. Jos en ymmärrä jotain, niin se yrittää selittää sitä niin kauan kunnes tajuan, asiaa ei vain jätetä sikseen. Joka tunnin jälkeen mulla on olo, että ens tunnilla haluan tehdä paremmin! Oon käyny nyt päälle vuoden ajan soittotunneilla ja edistymisen tosiaan huomaa. Ja mä vähän oon tämmönen, että tarviin jonkun antamaan puhtia :) Ei siitä opiskelusta tulis ominpäin mitään.

Mä rakastan musiikkia! Mä rakastan kuunnella ja soittaa kaikenlaista musiikkia. Mä rakastan sitä onnistumisen tunnetta, jonka saa soittotunneilla, kun esimerkiksi hoksaa miten se vaikea kohta menikään. Mä rakastan sitä, että saa haastaa itsensä ja ennen kaikkea rakastan sitä, että oon löytäny motivaation ja soittamisen ilon uudestaan.

meikätyttö

Minä ja minä

Kävin tänään kahvilla yhden hyvän ystäväni kanssa ja tietenkin puhe siirtyi jossain vaiheessa työasioihin. Pohdimme sitä miten raskasta töissä on ja kuinka paljon itsestään oikeastaan joutuu antamaan. Omasta persoonastaan siis. Sillä se on yksi meidän suurimmista työkaluistamme. Kaverini on aika räväkkä persoona, ja hän sanoo asiat usein suoraan. Hän on myöskin reilu siinä mielessä, että hän pitää muiden puolia siinä kuin omaansakin. Hän kertoi, että työpaikalla oli "vinoiltu" siitä, että hän pitää niin kovaa jöötä, että onko hän samanlainen pyryharakka myös kotona. Olimme molemmat samaa mieltä: miksi paljastaa oma todellinen minä, myös sen herkän ja pohdiskelevan puolen, kun siitä ei ole työn kannalta hyötyä?

Koen, että kun olen töissä, vallalla on "työminä". Se olen tietenkin minä, mutta eri tavalla kuin siviilissä. Esimerkiksi en usko, että pystyisin koskaan olemaan kenenkään työkaverini kanssa läheiset ystävät myös työn ulkopuolella. Kammoksun sitä, kun työkaveri pyytää kaveriksi Facebookissa. Sitä ei kehtaa kieltäytyä, mutta en halua että työkaverini näkevät kaikki asiani, sillä he eivät ole osa oikeaa elämääni. Myönnän, että työkaverini näkevät profiilini vain osittain. Jotkin asiat vain ovat sellaisia, että ne haluaa jakaa vain läheisten ihmisten kanssa.

Työ on raskasta osittain siksi, kun joutuu tekemään töitä omalla persoonallaan. On niitä päiviä, kun suoraan sanottuna muiden asiat ja ongelmat eivät kiinnosta paskan vertaa. Itsellä on vaikeaa, on nukkunut huonosti, ja jatkuva loskakelikin masentaa. Mutta asiakastyössä et voi näyttää sitä. Kuuntelet ja olet myötätuntoinen, lohdutat ja hoidat asiat kuntoon. Olet sillä hetkellä "työminä" ja vedät roolin aika pirun hyvin vielä kaiken lisäksi. Mietimme ystäväni kanssa, että joskus työpäivän jälkeen ei enää jaksa olla siviilissä niin kiva ja hyvällä tuulella, koska olet jo antanut kaiken hyvän ja kivuuden asiakkaillesi. 

Itse sanon usein, että minulla on työminä ja siviiliminä, ja mitä vähemmän ne kaksi kohtaavat niin sen parempi. Monesti sitä ihmetellään, mutta haluan pitää nämä kaksi ihmistä erillään toisistaan. Kun olen töissä, olen töissä ja kun olen siviilissä, olen minä.

Ystäväni osasi tiivistää asian hyvin: tämän "paasauksen" tarkoitus on korostaa sitä, että ihmisellä on monia puolia, joita ei välttämättä halua näyttää töissä, vaikka joutuukin antamaan itsestään paljon. Myöskin tietynlainen työrooli suojaa omaa todellista minää suurilta kolhuilta

meikätyttö

Entiset

Teinkö oikean päätöksen, oisko pitänyt jäädä? Jos olisin silloin kääntynyt takaisin, niin olisiko mulla nyt aviomies, rivitalon pätkä, pari lasta? Olisinko mä onnellinen? Mut kaikkein tärkein kysymys: Halusinko mä sitä silloin, haluanko sitä nyt? En.

Usein lohduttautuu ajatuksella, että ehkä toisessa elämässä se olisi onnistunut. Että ihmiset oli oikeita, mutta aika ja paikka vääriä. Mutta oon tässä pohtinut, ettei se loppujen lopuksi paljon lohduta. Pikemminkin lohduttaa ajatus, että tyyppi oli niin saamarin kusipää, että juttu ei olisi koskaan toiminut missään mahdollisessa ajassa tai paikassa, universumissa tai rinnakkaistodellisuudessa.

Ollaan usein puitu tyttökavereiden kanssa entisiä ja mietitty, että pääseekö toisesta koskaan kokonaan yli? Niin, ettei sitä ikinä enää ajattelis "entä jos?" Jaa, tuskinpa.

meikätyttö

mua nyt vaan vähän ärsyttää

Ajattelin tehdä tän niin, että listaan peräkkäin, sattumanvaraisessa järjestyksessä, ne asiat, jotka ärsyttää.

1. Jahkailija

Tämä henkilö ei tiedä mitä haluaa. Kun ehdottaa jotain tekemistä, vastaukseksi tulee "Ihan sama, päätä sä, ei mul oo mitään välii." Sitten kun oikeasti päättää, niin jälkeenpäin selän takaa saa kuulla millainen päällepäsmäri on, ja "koskaan se ei tee niinkuin minä haluaisin, aina mennään sen ehdoilla". Oikeasti tämä henkilö ei ole tyytyväinen sinun valintaasi, mutta jostain kumman syystä ei uskalla sanoa suoraan. Sinä joudut päätöksentekijän rooliin ja jos hommat menevät vatuiksi ja ihmisillä on tylsää, niin se on sinun vikasi, sinähän sen päätöksenkin teit. Kun toinen ei koskaan sano omaa mielipidettään, niin ei voi tietää mitä se oikeasti ajattelee. Haluaako se edes, kiinnostaako sitä, onko sille ihan oikeasti "ihan sama". Ärsyttävää.

Myönnän, että itse olen usein todella dominoiva. Johtuu osittain siitä, että monet ihmiset ympärilläni ovat "jahkailijoita", ja oikeastaan heidän yli jyräämisensä on helppoa, he itse tekevät sen niin helpoksi. Sanotaan että "only dead fish go with the flow", mutta olisi se vaan niin ihanaa, kun ei kerranki tartteis olla se joka päättää, vaan saisi mennä joukon mukana. Henk.koht tykkään siitä, että toinen ottaa ohjat ja näyttää missä on kaapin paikka! :D Vaikkei musta uskois, ku oon tämmönen domina ja päällepäsmäri :)

2. Myöhästelijä

Tämä henkilö on aina myöhässä, aina! Useimmat myöhästyvät sen 10-20 min, jotkut jopa useamman tunnin. "Akateeminen vartti" ei sinänsä ole paha, itsekin myöhästyn monta kertaa. Mutta melkein aina muistan laittaa viestin tai soitan myöhästymisestä. Vaikka se olisi edes viisi minuuttia. Yleensä käy niin, että myöhästyy bussista tai unohtaa kukkaron kotiin. Mutta kun itse tietää miten inhottavaa on seistä torin kulmalla odottamassa ja ihmettelemässä missä toinen viipyy, niin olisi kiva saada siltä myöhästelijältä edes viesti että "sori, nyt vähän kestää" Mutta ei vaan viestejä kuulu! Monen kaverin/tutun kohdalla on niin, että tietää automaattisesti siirtää sovittua aikaa sen 15 min eteenpäin ja mennä vasta sitten sovitulle tapaamispaikalle.

Törkeyden huippu oli eräs kerta, kun olimme kaverin kanssa sopineet pikkujouluihin menemisestä. Saavuin ajoissa paikalle, kaveria ei näy. 10 min päästä yritän soittaa, ei vastausta. Vartin päästä sama toistuu. Puolen tunnin päästä taas sama homma. Kun vihdoin ja viimein puhelimeen vastataan, niin siihen vastaa kaverin poikaystävä, joka kertoo kaverin vasta menneen suihkuun!!! Loppujen lopuksi tyyppi oli myöhässä 3,5 tuntia..

3. Peruuttelija

Tämä henkilö peruu sovitut tapaamiset melkein aina. Omaa piirteitä myös myöhästelijästä. Kun tämän henkilön kanssa sovitaan esim. yhteisestä illan vietosta, kahvittelusta tms. niin yleensä muutamaa tuntia ennen tapaamista tulee viesti, että nyt on sellainen tilanne, että täytyy perua. Selityksiä on monenlaisia: väsyttää eikä jaksakaan lähteä, täytyy tehdä ruokaa/lukea tenttiin/siivota, serkun poikaystävän kummitätillä olikin nimpparit ja unohdin, että lupasin mennä sinne, sori. Selityksiä on yhtä paljon, kuin on ihmisiäkin. Mutta aina se vaan vatuttaa.

Omalla kohdalla, kun tekee kolmivuorotyötä, niin suunnittelee tapaamiset ja tekemiset vapaapäiville. Samana päivänä saattaa olla monta eri tapaamista plus kaikki muu. Päivän on suunnitellut sen mukaan, että klo 14 menee kahville sen tietyn tyypin kanssa ja klo 16.30 jo syömään seuraavan henkilön kanssa. Kun toinen myöhästyy/peruu, niin koko päivän suunnitelmat menevät pieleen. Kolmivuorotyöläisenä voi jopa käydä niin huonosti, että uusi tapaaminen voidaan sopia vasta parin vkon päähän, kun on niin paljon ilta- ja yövuoroja. Tavis toimistorotta ei tätä tajua, vaan kuvittelee, että kahville voidaan mennä vaikka jo seuraavana päivänä uudestaan. Paskinta on se, kun on sovittu illan vietosta, leffaan menosta tai keikasta ja henkilö peruu tapaamisen tuntia ennen! Mistäs sitten saat uutta seuraa ja pahimmassa tapauksessa olet sitäpaitsi jo matkalla keskustaan, kun busseja menee iltaisin niin harvoin. Että hauskaa reissua vaan baariin, yksin ja vattuuntuneena.

Peruuttelijan kanssa tulee sellainen olo, että noinko paljon sitä kiinnostaa nähdä. Samat kootut selitykset on kuultu niin monta kertaa, että eikö se voisi suoraan sanoa ettei nyt vaan halua nähdä. Sitten tulee olo, että miksi viitsii itsekään nähdä vaivaa. Ja sitten sitä lakkaa itse enää ehdottamasta mitään, kun eihän se toinen kuitenkaan tule.

4. Se ei koskaan soita

Otsikko kertookin jo kaiken. Eli tämä henkilö ei koskaan soita! Toisesta ei ole kuulunut mitään pariin viikkoon ja vihdoin soitat sille itse. Kyselet kuulumisia, ehdotat tapaamista. Tyyppi suostuu lähtemään kahville ja kuulumiset vaihdetaan päällisin puolin, ei mitään sen syvällisempää. Ajattelet, että olipa kiva kuulla taas pitkästä aikaa. Sovitte, että seuraavan tapaamisen ei sitten anneta mennä näin pitkän ajan päähän, soitellaan. Mutta soittoa ei koskaan tule, eikä sitä tekstiviestiäkään. Kuinka vaikeaa voi olla näppäillä paria nappulaa ja soittaa, kysynpä vaan!

Vattumaisinta on se, että se olet aina sinä joka ottaa yhteyttä, se joka tekee aloitteen. Pitemmän päälle se alkaa harmittaa, miksi aina minä, eikö sitä toista yhtään kiinnosta tavata? Loppujen lopuksi tapaamiset vähenee, kun et jaksa pitää suhdetta yllä, et jaksa olla se joka näkee aina vaivaa kaveruuden eteen. Lopulta ollaan enää hyvänpäivän tuttuja, jotka moikkaa kadulla kun törmätään, vaihdetaan perus "mitäs kuuluu, no mitäs tässä, onpas ilmoja pidellyt"-tervehdykset. Sitten aivan lopuksi tekee sen päätöksen, että mitäs jos en enää soitakaan sille, katotaan kuinka kauan menee, että se toinen ehdottaa jotain. Yhtäkkiä tästä päätöksestä on kulunut kolme vuotta, eikä puhelin ole vieläkään soinut.. ja on jo melkein unohtanut, että joskus mulla oli semmonenkin kaveri.

5. Vähättelijä

Tämä henkilö vähättelee kaikkea mitä sanot. Hän lyttää joka ikisen sanomasi asian epäilyllä ja aliarvioimisella. Hänen tuntee itsensä paremmaksi ihmiseksi, kun saa pönkittää omaa itsetuntoaan lannistamalla sinut. Kun kerrot jostain uudesta suunnitelmasta tai ideasta, hän vastaa että se ei voi toimia. Kun kerrot tavoitteistasi, hän sanoo ettet koskaan voi saavuttaa niitä ja pitäisiköhän sinun luovuttaa. Kun olet ostanut uuden paidan/housut/kengät tai käynyt kampaajalla tms., hän kommentoi ettei kyseinen väri/tyyli sovi sinulle ja miksi ihmmeessä menit tuhlaamaan rahaa moiseen. Hän kokee olevansa oikeutettu sanomaan sinulle näitä "totuuksia", koska hänhän vain ajattelee sinun parastasi. Hän ei koskaan iloitse puolestasi, vaan on kateelinen ja katkera.

6. Minäminäminä

Tämä henkilö puhuu vain ja ainoastaan itsestään. Hän kaipaa tukea, rohkaisua, lohdutusta, myötätuntoa ja loputonta mielenkiintoa häntä itseään kohtaan. Koko puolentoista tunnin kahvittelun aikana hän ei kertaakaan kysy, miten sinulla menee. Need I say more?

Pahin mahdollinen maanantaivatutus päällä,
meikätyttö

Lapaset vol.1

Oon viimesen vuoden aikana kiinnostunu käsitöiden tekemisestä. Lähinnä kutomisesta ja virkkaamisesta.  Olen siis viimeksi kutonut joskus ala-asteella, lapaset ne sillon taisi olla. Edellinen yritys oli nelisen vuotta sitten, kun keksin, että mähän kudon kissalle oman pikku peiton tilkuista. Noh, enhän osannu edes luoda silmukoita! :D Ja luovutin sillon. Alkuvuodesta olin mummin tykönä käymässä, ja ihailin yksiä mummin tekemiä lapasia. Ajattelin, että jos mä nyt kokeilisin, kun on hyvä opettajakin!

Kysyin mummilta, että voisko se opettaa mulle, haluisin tehä samanlaiset kun sillä oli työn alla. Mummi oli aika epäileväinen ja vaan sano, että kai sinä semmoset yksiväriset osaisit. Intin ja sanoin, että haluan noi, mut eri väreillä. Kyllä mä ostan langat ja neuvot sitten kun en osaa. Hankin mieleiseni värit ja alotin urakan. Ensimmäisestä lapasesta piti purkaa monta senttiä, kun olin vahingossa kattonu ohjetta väärin ja kuvio meni päin honkia. Mummi auttoi lopulta peukaloiden kutomisessa. Paras kiitos oli ehkä se kun mummi tokaisi: " Ja minen olis koskaan uskonu että nä saat ne valamiiksi ennenko lähet!" :D

Malli on jostain lehdestä bongattu, kai tämä on näitä perinteisiä suomalaisia malleja..? Nimeä en valitettavasti tiedä. Oon nähny näistä semmosen version, missä rivit on ihan suorassa toisiinsa nähden eikä limittäin, seki oli ihan nätti.

Tässä on käytetty 7 veljestä -lankaa, silmukoita oli 12 per puikko. Peukalo on tavallinen nostopeukalo.

Tässä kuva ensimmäisestä saavutuksesta. Oranssit on mummin tekemät ja kyllä huomaa eron kun vertaa mun muhkuraisiin :D Mutta ei yhtään pöllömmät, vaikka ite sanonki :) Kiitos mummi opetuksesta! <3
meikätyttö

Moi, pitkästä aikaa.

En oo pitkään aikaan jaksanu kirjottaa. On ollu vaikka mitä mielessä ja tuntuu ettei energia riitä. Ja mähän lupasin jo etten valita enää siitä yhestä asiasta, ennenku oon saanu sen selvitettyä. Ja missä ollaan? No vattu nollapisteessä edelleen :D

Tuntuu, ettei oo mitään hyvää sanottavaa mistään tällä hetkellä. Kaikki vaan ärsyttää ja vatuttaa ja harmittaa. Joulu, työt, sosiaalinen elämä, kaikki. Töissä on nyt jo jonkin aikaa ollu kiireistä ja tuntuu, että pitää venyä äärimmilleen. Ja monta viikkoa on jatkunu kauhee sosiaalinen painostus työkavereiden ja jopa esimiehen taholta, että pitäis ottaa influenssarokote. Enkä aio. Mitä enemmän painostetaan, sitä vähemmän mua huvittaa se ottaa.

Joulusta on nyt eniten harmia. Joka vuosi on sama homma: kuka menee mummin tykö. Ukin kuoleman jälkeen ollaan yritety järkätä joku sinne, ettei mummin tartteis viettää joulua yksin. Tai siis lähinnä minä ja äiti ollaan järkätty. Viime vuonna mummi sit oliki yksin ja vaikka se yritti esittää muuta, niin kyllä sen huomas että joulu yksin ei ollukaan kauheen mukava vaihtoehto.

Mulla on kaks tätiä ja muutamia serkkuja.  Vatuttaa ihan hemmetisti se, että miten hitossa se lankee aina mulle mennä mummilaan? Onhan se kivaa, ja tykkään ihan kauheesti käydä siellä, mutta tänä vuonna olisin halunnu mennä äitin tykö, koska haluaisin sitäkin nähdä joskus. Ja fakta on se, että mummilla ei enää kovin montaa joulua tuu olemaan. Niin onko muiden sukulaisten niin pirun vaikea tulla puolitiessä vastaan ja mennä iteki joskus pohjoseen ja pitää huolen, että mummilla on kiva joulu? Näköjään on. Yritä tässä sitten saada edes vähän joulumieltä, kun muut on niin itsekkäitä. Lopputulos: mun jouluilosta on lähteny puolet pois, mä joudun jälleen kerran luopumaan omista suunnitelmista ja stressaan ihan kauheesti.

Ei se mun puolelta niin iso uhraus oo, mutta harmittaa vaan, ku tuntuu että mä oon ainoo, jota kiinnostaa. Mun joulut mummilassa on ollu ikimuistosia, varsinkin viime vuosina. Ja tiedän satavarmana, että meillä tulee olee hauskaa, vaikka oltais vaan ihan kahestaan. Jotenki sääli, että muut sukulaiset ei nää asiaa samalla tavalla eikä tuu koskaan kokemaan yhtä ihania jouluja mummin kanssa, kun mä oon kokenu. Mut omapa on häpeänsä.

En jaksa tänä vuonna ees lähettää joulukortteja. Viime vuonna vähän hössäsinkin joulun suhteen, olin jossain jouluhuumassa ja väkersin kortit itse. Nyt ei huvita ostaa edes valmiita kortteja, eikä huvita laittaa mitään koristeitakaan. Ei jaksa.

Yritän kovasti päästä tästä stressistä ohi ja luulen että vuodenvaihteen jälkeen näyttää jo vähän paremmalta. Yhet isommat juhlat on tiedossa ja lisäks on pari uutta juttua ja harrastusta, joten ehkä se vähän piristäis? Toivotaan ainakin :)

meikätyttö