Minä ja minä

Kävin tänään kahvilla yhden hyvän ystäväni kanssa ja tietenkin puhe siirtyi jossain vaiheessa työasioihin. Pohdimme sitä miten raskasta töissä on ja kuinka paljon itsestään oikeastaan joutuu antamaan. Omasta persoonastaan siis. Sillä se on yksi meidän suurimmista työkaluistamme. Kaverini on aika räväkkä persoona, ja hän sanoo asiat usein suoraan. Hän on myöskin reilu siinä mielessä, että hän pitää muiden puolia siinä kuin omaansakin. Hän kertoi, että työpaikalla oli "vinoiltu" siitä, että hän pitää niin kovaa jöötä, että onko hän samanlainen pyryharakka myös kotona. Olimme molemmat samaa mieltä: miksi paljastaa oma todellinen minä, myös sen herkän ja pohdiskelevan puolen, kun siitä ei ole työn kannalta hyötyä?

Koen, että kun olen töissä, vallalla on "työminä". Se olen tietenkin minä, mutta eri tavalla kuin siviilissä. Esimerkiksi en usko, että pystyisin koskaan olemaan kenenkään työkaverini kanssa läheiset ystävät myös työn ulkopuolella. Kammoksun sitä, kun työkaveri pyytää kaveriksi Facebookissa. Sitä ei kehtaa kieltäytyä, mutta en halua että työkaverini näkevät kaikki asiani, sillä he eivät ole osa oikeaa elämääni. Myönnän, että työkaverini näkevät profiilini vain osittain. Jotkin asiat vain ovat sellaisia, että ne haluaa jakaa vain läheisten ihmisten kanssa.

Työ on raskasta osittain siksi, kun joutuu tekemään töitä omalla persoonallaan. On niitä päiviä, kun suoraan sanottuna muiden asiat ja ongelmat eivät kiinnosta paskan vertaa. Itsellä on vaikeaa, on nukkunut huonosti, ja jatkuva loskakelikin masentaa. Mutta asiakastyössä et voi näyttää sitä. Kuuntelet ja olet myötätuntoinen, lohdutat ja hoidat asiat kuntoon. Olet sillä hetkellä "työminä" ja vedät roolin aika pirun hyvin vielä kaiken lisäksi. Mietimme ystäväni kanssa, että joskus työpäivän jälkeen ei enää jaksa olla siviilissä niin kiva ja hyvällä tuulella, koska olet jo antanut kaiken hyvän ja kivuuden asiakkaillesi. 

Itse sanon usein, että minulla on työminä ja siviiliminä, ja mitä vähemmän ne kaksi kohtaavat niin sen parempi. Monesti sitä ihmetellään, mutta haluan pitää nämä kaksi ihmistä erillään toisistaan. Kun olen töissä, olen töissä ja kun olen siviilissä, olen minä.

Ystäväni osasi tiivistää asian hyvin: tämän "paasauksen" tarkoitus on korostaa sitä, että ihmisellä on monia puolia, joita ei välttämättä halua näyttää töissä, vaikka joutuukin antamaan itsestään paljon. Myöskin tietynlainen työrooli suojaa omaa todellista minää suurilta kolhuilta

meikätyttö

Entiset

Teinkö oikean päätöksen, oisko pitänyt jäädä? Jos olisin silloin kääntynyt takaisin, niin olisiko mulla nyt aviomies, rivitalon pätkä, pari lasta? Olisinko mä onnellinen? Mut kaikkein tärkein kysymys: Halusinko mä sitä silloin, haluanko sitä nyt? En.

Usein lohduttautuu ajatuksella, että ehkä toisessa elämässä se olisi onnistunut. Että ihmiset oli oikeita, mutta aika ja paikka vääriä. Mutta oon tässä pohtinut, ettei se loppujen lopuksi paljon lohduta. Pikemminkin lohduttaa ajatus, että tyyppi oli niin saamarin kusipää, että juttu ei olisi koskaan toiminut missään mahdollisessa ajassa tai paikassa, universumissa tai rinnakkaistodellisuudessa.

Ollaan usein puitu tyttökavereiden kanssa entisiä ja mietitty, että pääseekö toisesta koskaan kokonaan yli? Niin, ettei sitä ikinä enää ajattelis "entä jos?" Jaa, tuskinpa.

meikätyttö