Ystävyydestä

Olin jokin aika sitten syömässä kavereideni kanssa ja jäin miettimään paljon meidän porukkaa sekä muitakin ystävyyssuhteitani. Voisin sanoa, että oikeastaan yläasteelta asti meitä on ollut aika tiivis kaveriporukka. Välillä porukka on ollut isompikin, mutta elämä on heitellyt ihmisiä ympäri maailmaa.

Tämän porukan kanssa on tullut koettua kaikenlaista, murros- ja teini-iän vaikeimmat kasvuvaiheet ja nyttemmin varhaisaikuisuuden räpiköinnit. On nähnyt ihmiset pahimmillaan ja parhaimmillaan :) Toiset ihmiset ovat tiettynä aikana olleet tärkeämpiä ja läheisempiä kuin toiset. Toisten kanssa on ollut joskus pahojakin riitoja (niiltä ei tosin tyttöporukassa voi välttyä.. ;) Mutta olen sitä mieltä, että tämän jäljelle jääneen ydinporukan kanssa tullaan aina olemaan hyviä kavereita, tässä on jo niin paljon kestetty toinen toisiamme, että täydellinen välirikko on aivan mahdoton ajatus! Rakastan mun tyttöjä yli kaiken ja vaikka tuleekin välillä aikoja, ettei nähdä pitkään aikaan, niin aina pystytään jatkamaan juttua siitä mihin se jäi. En voi osoittaa ketään tiettyä ja sanoa, että hän on just se paras kaveri, vaan kaikki mun tytöt on mulle yhtä rakkaita ja tärkeitä. Jokainen omalla tavallaan.

Ydinporukan lisäksi minulla on muutama hyvä kaveri tullut koulun/työn/harrastusten kautta. Näistäkään en voi osoittaa ketään erityistä ja parasta. Jokaisessa on niin erilaisia piirteitä. Toisinaan kaipaa sen menevän sinkun seuraa, jonka kanssa voi pohtia sinkkuuden syvintä olemusta lasillisen (tai parin..) kera. Toisinaan kaipaa sitä pariutunutta kaveria, jonka tykö voi poiketa iltateelle ja olla vaan ja istua rauhassa tekemättä mitään.

Kaikki varmaan jo tietää, että mun kaikista rakkain sydänystävä on Miilosa. Meillä on Miilosan kanssa takana niin pitkä historia, etten voi kokea ikinä mitään samanlaista kenenkään muun kanssa. Miilosa tuntee mut kaikista parhaiten, mun pelot, salaisuudet, toiveet ja unelmat. Se kestää mua, vaikka mulla on ihan kauhee kärttykohtaus päällä (nyt puhutaan jo supernova-tasosesta paskaraivarista potenssiin kymmenen. Ja sitä ei oo kuulkaas ihan kauheen moni onneks päässy todistaa..) Se tykkää musta, vaikka mä oonki ihan kauheen ärsyttävä, näsäviisas, perfektionisti ja kusipäinen ämmä. Se tietää, että kyynisen ja kovan kuoren alla mäkin oon oikeesti pehmee. Se tietää, että vaikka mä oon kaksmielinen ja härski pervo, niin oikeesti mäkin uskon rakkauteen ensisilmäyksellä. Se nauraa paljon, ja useimmiten mulle eikä mun jutuille :D Miilosa on nyt ja aina kaikkein parhain! <3

Jokin aika sitten sain aika pahasti takkiin eräässä kaveruussuhteessa. Kuulin, että eräs kaverini on puhunut minusta paskaa selkäni takana, ja alusta asti vain teeskennellyt olevansa ystäväni. Syytä en tiedä, eikä kiinnostakaan. En aio sen suuremmin masentua tästä, tämä kaikki sai minut huomaamaan vielä paremmin kuinka ihania ihmisiä minulla jo on elämässäni, mutta täytyy myöntää että ensi kerralla en ole yhtä luottavainen...

Kiitos teille rakkaille ystäville ja kavereille, että olette elämässäni! <3

meikätyttö

niin säälittävää..

.. ihanku joku teinityttö! Kävin vakoilemassa sen kuvia Facebookissa ennen ku pistin nukkumaan. Nolo! :D

kevättä rinnassa,
meikätyttö

painajaisia=stressiä

Painajaisia, painajaisia! On tämä ihmismieli vaan kumma asia. Aivan uskomatonta, mutta näin painajaisia pelkästään leffan trailerista! Tällehän nauraa jo pihan harakatkin! Siis mähän en pysty ollenkaan kattomaan kauhuleffoja, saan niistä semmosia pelottavia unia, että ei mitään rajaa. Mutta että pelkästä trailerista! HUH.

Nyt on kova stressi päällä, siitä se kaikki johtuu. Useimmat unet on vaan lievästi ahdistavia, mutta kerran ihan heräsin kesken unen kun se oli niin pelottava. Syke oli ainakin päälle sata ja kesti pitkään ennenku uskalsin taas pistää silmät kiinni. Töistä näin unta silläkin kertaa... Onneks on vaan kerran käyny noin, että herää kesken kaiken. Mutta tosiaan, nyt on tuntunu vaikealta nukahtaa, jotenki pelkää sitä että joku toinen on huoneessa. Siitä trailerista se lähti ja sitten tuli sängynalus-mörkökin taas, yrittää mokoma syödä mun jalat!

Töissä on kova kiire ja stressi ja ainoo valopilkahdus on vapaapäivät. Tuntuu ettei millään jaksa. Lomaa odotan kieli pitkällä. Viime vuonna oli sama fiilis näihin aikoihin. Mietin, että mahtaako se johtua ihan vuodenajastakin? Kun on pitkä ja pimeä talvi takana, niin nyt kun on jo vähän valoa tunnelin päässä, niin kaikki kosahtaa niskaan ja tulee armoton väsymys.

Huomenna tiedossa 12 tunnin työpäivä. Mun pää ei kestä, mä oon epätoivonen.

Iltarukous jollekin, joka sen vain kuulee: Älä tule huono päivä, tule hyvä päivä, älä tule huono päivä, tule hyvä päivä!

meikätyttö

Kevätpäivän keskustelu

meikätyttö: "Erehdyin kattomaan taas vanhoja valokuvia. Varsinki niitä, mitä otettiin sillon ku tulin Suomeen takas. Muistaksä?"

Miilosa: "Juu'u."

meikätyttö: "Niin mietin tässä, että mihin ne ihmiset on kadonnu? Tai siis, kun me ollaan muututtu niin paljon. Enkä mä nyt tarkota ulkosesti, vaan niinku ajatuksiltamme, henkisesti."

Miilosa: "Eihän me aina voida samanlaisia olla, koko ajan me muututaan."

meikätyttö: "Kun mustaki on tullu näin saamarin kyyninen."

Miilosa: "No se on kyllä totta! Mut niin se on, että elämä opettaa."

Rentoutumista

Oon ihan poikki, rättiväsynyt ja energiaa ei riitä mihinkään. Puuuuh. Nyt on tiedossa useampi vapaa, ja vkonlopun vietänkin ex-kämppiksen luona Tampereella. Ihanaa mielen rentoutumista siis! Tänään väsättiin jo osa ruuista valmiiksi ja kyllä tuntu hyvältä vaan hämmennellä kauhaa ja olla miettimättä mitään muuta.

Huomenna on siis tex mex ilta ja kunnon menoa! Ihanaa, ihanaa! :) Hyvää ruokaa, jälkkäriä, tequilaa ja ennen kaikkea mun ex-kämppis. Ei siitä pitkä aika oo kun viimeksi nähtiin, mutta sen seurassa on vaan niin ihanaa olla. Se tuntee mut läpikotaisin ja sen seurassa voin olla oma itseni, eikä mun tarvitse miettiä mitä se musta ajattelee. Mieli lepää.

meikätyttö

Tunnustus

Yleensä tulen erilaisten ihmisten kanssa hyvin toimeen. Se on vähän niinkuin "tavaramerkkini". Olin kouluaikoina paljon tekemisissä vaihto-oppilaiden kanssa ja nyt myös työelämässä toimin kv-ohjaajana. Tutustun helposti uusiin ihmisiin ja keksin small talkia vaikka pikkukivistä jos niikseen tulee. "Iloinen", "ystävällinen", "pirteä", "räpätäti", "helposti lähestyttävä" --> näillä sanoilla minua usein kuvataan.

Kaikki yllä mainittu on oikeastaan aika omituista, sillä olen todella vaikea persoona. Minulla on vahva tahto, olen itsepäinen ja haluan että asiat tehdään minun tavallani. Inhoan sitä, kun reviirilleni tullaan tai astutaan varpaille. Vain harvat ihmiset ovat nähneet synkimmän puoleni, ja kiitän ylempiä voimia siitä, että he ovat silti ystäviäni <3

Nyt elämässäni on sellainen tilanne, että on eräs ihminen joka ärsyttää minua suunnattomasti. En voi sietää häntä. Kaikki mitä hän tekee ja sanoo, saa minut näkemään punaista. Olen yrittänyt ja yrittänyt sietää häntä, mutta se on pirun vaikeaa!

Alkuastelma oli jo huono. Uutena tulokkaana hän kohteli minua alentuvasti, hän sai minut tuntemaan itseni todella mitättömäksi ja antoi ymmärtää, etten osaa tehdä mitään (oikein ainakaan). Tämä oli ensivaikutelmani tästä ihmisestä. Ja valitettavasti vaikutelma ei ole muuttunut mihinkään.

Tulen hänen kanssaan toimeen, koska on pakko. Mutta en pidä hänestä. Emme ole kavereita eikä meistä koskaan sellaisia tule. Mielestäni termi "työkaveri" on muutenkin harhaanjohtava. Ei ihminen välttämättä ole kaveri työkaverinsa kanssa. Henkilö, jonka kanssa teen töitä. Siinä se tiivistyy. Jokaisella työpaikalla (alasta riippumatta) on henkilöitä, joiden kanssa ne kuuluisat kemiat eivät vain kohtaa. Silti heidän kanssaan pitää pystyä tekemään töitä ja olemaan ystävällinen ja kohtelias. Ja jollei nyt ihan kohtelias, niin sivistynyt ainakin.

Hänen jokaisen sanan ja hymyn läpi paistaa se, että hän toivoo minut hornan tuuttiin. Hän ei ole oma itsensä seurassani, tai siltä se ainakin tuntuu. En oikein ota itsekään enää selvää. Muut työtoverini näkevät hänet aivan eri tavalla. Ehkäpä en osaa katsoa häntä enää toisin, ehkä ensivaikutelma kuitenkin varjostaa arvostelukykyäni? Pitäisikö kuitenkin yrittää antaa vielä toinen mahdollisuus, en tiedä. Ainoa asia jonka tiedän varmasti, on se että en siedä tätä ihmistä, enkä arvosta häntä. En sano, etten pidä, koska se on liian vahvasti sanottu. Sinänsä hän ei ole tehnyt mitään väärin minua kohtaan, ei ole mitään mistä olisin hänelle vihainen. Voisin sanoa, etten pidä hänen asenteestaan minua kohtaan.

Tunnustan, olen huono ihminen.

meikätyttö

Soittamisen ilosta

Oon pari kertaa aikasemminkin sivunnut tätä aihetta, mutta pakko vaan kertoa lisää, mitä mielen päällä pyörii!

Eli se on nyt tullu jo todettua, että mun ensimmäinen soitonopettaja oli aika huono. Viimenen vuosi oli ihan yhtä tuskaa. Mutta vaikka en tykänny mun opettajasta ja inhosin käydä soittotunneilla, niin silti jaksoin joka viikko raahautua siihen kidutukseen. Että kai siinä kaiken takana sitten on ollu jonkinlainen halu soittaa ja sen takia on sit jaksanu, vaikka mitään iloa ja onnistumista ei saanu soittotunneilla kokea.

Ei soittaminen ens alkuun ollu mitenkään "pakkopullaa", mutta muutaman vuoden jälkeen tuntui, että itse henkilökohtaisesti ei oo edistyny mitenkään, ja kaikki energia suunnattiin vaan siihen, että miten saadaan orkesterikappaleet hiottua hyviksi. Omassa soitossa ei ollu minkäänlaisia pitkän ajan tavoitteita ja kaikki oppiminen oli ilman mitään kantavaa ajatusta, sitä kuuluisaa punaista lankaa. Opettajasta oikein huokui, miten se kohteli niitä lahjakkaampia paremmin ja keskittyi enemmän niihin. Sitten tämmönen tavallinen pulliainen sai räpistellä joten kuten, tuntui että se ajatteli , että pakko tollekin on soittotunteja antaa, mutta ei se ikinä mitään tajua. Kun lopetin, niin olin vakuuttunu että nyt lopetin, enkä ikinä enää tartu soittimeen uudestaan.

Vaan toisin kävi, niin sitä mieli muuttuu :) Mun nykyinen opettaja on aivan kertakaikkisen ihana! Mulla kävi hyvä tuuri, kun löysin sen! Kyllä siitäkin huomaa, sitten kun se on väsyny, eikä se jaksais enää keskittyä. Ja sen huomaa, kun se tuskastuu kun ei se toinen osaa soittaa tai tajua jotain. Mutta se jaksaa silti aina sanoa jotain hyvää, ja käydään kunnolla läpi, että mikä nyt ei onnistunu niin hyvin ja miks. Jos en ymmärrä jotain, niin se yrittää selittää sitä niin kauan kunnes tajuan, asiaa ei vain jätetä sikseen. Joka tunnin jälkeen mulla on olo, että ens tunnilla haluan tehdä paremmin! Oon käyny nyt päälle vuoden ajan soittotunneilla ja edistymisen tosiaan huomaa. Ja mä vähän oon tämmönen, että tarviin jonkun antamaan puhtia :) Ei siitä opiskelusta tulis ominpäin mitään.

Mä rakastan musiikkia! Mä rakastan kuunnella ja soittaa kaikenlaista musiikkia. Mä rakastan sitä onnistumisen tunnetta, jonka saa soittotunneilla, kun esimerkiksi hoksaa miten se vaikea kohta menikään. Mä rakastan sitä, että saa haastaa itsensä ja ennen kaikkea rakastan sitä, että oon löytäny motivaation ja soittamisen ilon uudestaan.

meikätyttö