Oon tässä nyt vähän stressannu, kun äänitetään meijän biisejä ja mua on jännittäny ne tilanteet ihan kauheasti! Kerran taisin asiasta mainitakin ja nyt tulee aiheesta lisää :)
Niin siis tähän jännitykseenhän on liittyny kaikki ne yleiset jutut kuten tuskan hiki, huimaaminen, käsien tärinä, sykkeen nousu ja tunne että kuolee just ja nyt. Perussetti siis. Ja tänään tajusin, että kaikki se on ollu ihan turhaa! Miten raivostuttavaa! :D Eikä mulla oikeestaan ollu mitään syytä stressata ja pelätä, mut niinhän se on että kaikki uus aina jännittää :)
Oon tässä itekseni pohdiskellu, että miks sitten jännitän niin paljon. Osittain se johtuu siitä, että oon perfektionisti. Ja toisaalta jotenkin päässäni yhdistin nää tilanteet soittotunteihin. Ja niistä mulla on jääny vähän semmonen pelko taustalle. Tuntu, että koskaan ei ollu tarpeeks hyvä ja niitä soittotunteja pelkäs jo etukäteen, ennenku koko saamarin tunti oli ees ehtiny alkaa. Nyt pelotti jo etukäteen se tieto siitä, että mun kanssa samassa tilassa on joku toinen, kuuntelemassa ja arvostelemassa. Ja se jännitti. Tai oikeestaan ahdisti.
Mul on omasta soittamisesta vähän semmonen fiilis, että tää nyt on tämmöstä keskinkertasta, eikä musta koskaan mitään hyvää tuukaan. Kunhan omaks iloks vaan soittelen. En tykkää siitä, että mun soittamista kuunnellaan, kun ei se oo mitenkään hyvää ja teen niin paljon virheitä, ja miten siitä musiikista vois kukaan edes nauttia mitenkään. Jos tiedän, etten (muka) osaa jotain kohtaa soittaa niin sit oon mieluummin soittamatta, kun että soitan väärin. Tätä ongelmaa me yritetään nyt mun soitonopettajan kanssa ratkasta. Ja voin sanoo, että se tulee viemään paljon aikaa!
Ollaan mein kitaristin kanssa oltu nyt parina päivänä äänittämässä ja vielä eilen mua jännitti ihan mielettömästi! Mut sit huomasin, että hei mehän vedetään tää juttu nyt mun ehdoilla, niin johan helpotti! :D Melkeen kävi kitaristia sääliks, kun se sai kolmisen tuntia kuunnella yhtä ja samaa: "Uudestaan, otetaan alusta, ei, vittu, perkele, ja uudestaan" Mut lopputulos oli se, et tajusin ettei mun tarvikaan mitään jännittää. Mun ei tarvi yrittää tehä keneenkään vaikutusta, kun pojat on joka tapauksessa jo kuullu kaikki mun tekemät virheet joka ikisissä bänditreeneissä, ne tietää jo miten paska oon :D Joten ei se äänitystilanne siinä mielessä pal eroo normitreeneistä. Ja jos menee väärin, niin aina voi äänittää uudelleen. ( ja uudelleen, ja uudelleen, ja uudelleen... ;) Kukaan ei ollu arvostelemassa ja kun saiki mennä ihan omaa tahtia, niin se jännitys helpotti heti.
En väitä ettenkö olis viel tänään jännittäny, mut huomattavasti vähemmän ku eilen. Et eiköhän se tästä! :) Pitäis vaan ite olla vähän rohkeempi ja puhua asioista, et mitä mieltä on ja miten joku juttu omasta mielestä toimii. Mut jotenki sitä on niin ujo sen suhteen, ja vähän mukavuuden- ja miellytämisenhalunenki niin ei sitten viitti sanoa mistään mitään. Nää bändikemiat on kyl vaikee juttu! En sit tiedä olisko se erilaista, jos olis muitaki tyttöjä, sais vähän semmosta naisellista tukea ja kannustusta. Noh mene ja tiedä sitten.
Et täs tapahtu nyt aika iso läpimurto tän jännittämis-asian suhteen tänään. Ymmärrän itteäni vähän paremmin ja toivon, et sen myötä osaisin jatkossa suhtautua paremmin näihin tilanteisiin :)
Rakkaudella ja huomattavasti helpottuneempana,
meikätyttö
